Haukimureketta, sinappimajoneesi, savuperunaa ja vaniljainen maustekurkku
Tampere seisoo korkeammalla kulinaarisella jalustalla muutaman pylvään voimin. Yksi pilareista on ravintola C. Ilkka Isotalon ja Christina Suomisen hengentuote ponnistaa raaka-aineiden kunnioittamisesta, puhtaista mauista ja paikoin yllättävistä, mutta mainioista viinivalinnoista. Olen ruokaillut ravintolassa muutamia kertoja, mutta pääosin lounaalla. Valitettavasti ne ovat toistaiseksi lopetettu. Olivat kaupungin parasta hinta/laatua. Kirjoitin illalliskokemuksestani 1,5 vuotta sitten. Silloin löytyi paljon hyvää, mutta jossain määrin myös parannettavaa. Paljon oli parannettukin.
Vietimme vaimon kanssa vuosipäivää ja lahjaksi saatu illalliskortti täytti tehtävänsä mainiosti. Syötäväksi kärrättiin ravintolan pisin kokonaisuus, Menu C (90). Sen kanssa nautimme suositusviinit puolikkaina. Tuhdin lounaan jälkeen ruokahalua joutui hiukan herättelemään, mutta kun koko ajan aktiivinen ruokailu kestää 4,5 h, ehtii siinä alkupään ruokia jo sulatellakin. Tuloksena joka tapauksessa elämäni paras ähky.
Suurin parannus edelliskertaan oli palvelussa. Tasokasta se oli viimeksikin, mutta nyt rennommalla ja luontevammalla otteella. Luetaan asiakasta ja heittäydytään mukaan pöydän tunnelmaan oli se sitten jäykistelyä tai letkeämpää fiilistelyä. Hienoa!
ALKUUN. Huippuhetkiä mahtui iltaan useita. Palvikylki-madeleine oli hauska pieni snacki alkuun haukimurekkeen ja savuperunan seurassa nautittuna. Seuraavaksi sain maistaa ensimmäistä kertaa sulkavaa. Varsin samantyyppinen kokemus kuin särki. Toimii savustettuna fiinilläkin lautasella toisten vahvojen makujen kera. Viskilän tilan maissikukko jatkaa kasvattajan laatulinjaa. Sillä ei voi erehtyä ja käsitys "kanakeitosta" hilautui pari pykälää ylöspäin maanläheisten rustiikkisten makujen saattelemana. Hauskin yllätys oli luomukaritsan munuainen. Yhdessä punajuuren kanssa se toi hienosti hillityn esittelyn turhan unohdetusta raaka-aineesta. Kampasimpukat vasikanluista keitetyssä consommessa jatkoi hienojen ja puhtaiden makujen sarjaa. Consommea olisin voinut hörppiä pitempäänkin. Todella yksinkertaista, mutta tyylikästä. Sahramirisotto lakritsin kera esitteli minulle aivan uuden makuparin, joka iski syvälle tajuntaan ensi haarukallisella. Aloin hahmottaa samalla omaa makuani tarkemmin. Pidän eniten yllättävistä, mutta täydellisistä makupareista ilman sen kummempia kaunisteluja. Välillä upeasti taiteillut annokset lukuisilla elementeillään tylsistyttävät, kun vastaan tulee näinkin simppeli annos, jonka maku pesee hifistelyt mennen tullen. Lakritsi ja sahrami. Muistakaa ne. Kuulette niistä vielä blogissa kotisovellusten muodossa.
PÄÄRUOAKSI. Suunraikastajana oli onnistunut yritys jäädyttää Bloody Mary -drinkki graniteksi. Selleri ripoteltiin kuivattuna päälle. Poltetun kaalin päällä lepäävä palsternakka sai vastapainoa sitruunalla marinoiduista kantarelleista. Annoksen yhteispeli toimi loistavasti hyvin erilaisten osasten kesken. Vaimon suosikkiannos menulta. Kuha poskineen oli menun suoraviivaisimpia annoksia ja lajissaan hyvä. Muuhun tarjontaan nähden tavallisemmasta päästä ja tässä kohdassa mainio hengähdystauko. Possurulla olisi toiminut parhaiten isona annoksena bistrossa. Ei moittimista, mutta rouhea makuelämys jäi turhan pieneksi maisteluksi. Toisaalta hyväkin, sillä vatsa alkoi täyttyä hyvää kyytiä. Annoksen gnocchien pehmeän sileä sisus yllätti. En osaa sanoa kumpaan suuntaan. Sorsaa tarjoiltiin haulivaroituksen saattelemana. Huomaavaista, sillä yhden hampaani olen lajille jo kotioloissa menettänyt. Marja-aroniapyreen ja valkosipulin kanssa tyylikäs riistalautanen. Meinasikin koko sorsa jäädä tältä kaudelta syömättä.
JÄLKEEN. Juustoksi oli onnistuneesti valittu pehmeän sulava Le Brebiou. Kylkeen päärynähilloketta. Vaikka lähiseutujen juustotilojen herkut hyviä ovatkin, alkavat ne olla jo kaluttu loppuun tamperelaissa ravintoloissa. Niitä kun saa varsin monesta kaupasta ostettua kotiinkin, mikä heikentää elämystä ravintolassa.
Lakritsivaahtoa, sherrysäilöttyjä kesämansikoita ja sitruunasorbettia tarjoiltiin pienenpienellä lautasella, mutta kielenpäällä nautinto kasvoi suuriin mittoihin. Omenabavaroisea ja omena-pistaasigranitea en oikein ymmärtänyt. Rakennetta löytyi, mutta jotenkin se oli sekava enkä saanut mausta mitään otetta. Perässä seurannut suklaaleivos kinuskin ja karamellijäätelön kanssa kolkutteli makeusrajojani, mutta pysyi vielä hyvällä puolella. Juustokakkuja tuli illallisen päätteeksi kahdella tapaa, koska ravintoloitsijat eivät osanneet päättää, kumpaa olisivat tarjonneet. Molempi parempi ja kaunis annos päätöskuvaksi. Michelin-ukko nähtiin vihdoinkin tamperelaisessa ravintolassa, mutta valitettavasti ähkyturvonneen blogistin muodossa.
Viinit riittivät hyvin puolikkainakin. Valinnoissa oli mukana takuuvarmaa, mutta myös hauskoja yllätyksiä. "Tarpeeksi" paljon hienoja makuyhtälöitä. Jostain syystä tykästyin menun aussiviineihin eniten. Heartlandin Shiraz kamppaili lakritsi-sahramirisoton kanssa mallikkaasti ja voisin paijata pulloa pelkästäänkin. First Drop Winesin sarjakuvaetiketit hämmentävät tyylikästä viiniä maistellessa. Vanhan mantereen viinit olivat yllätyksettömämpiä, mikä ei silti ollut huono asia. Barolon ja kumppaneiden ansiot kun ovat ihan muualla.
C toimii Tampereen kulinaarisena käyntikorttina paremmin kuin koskaan. Se ei kikkaile turhaan eikä yritä vetää jalkoja alta muuten kuin vanhanaikaisin keinoin. Loistavilla mauilla, lähituottajia suosimalla ja niiden parasta antia kunnioittaen, luovuutta unohtamatta. Ne eivät mene koskaan muodista.
Ravintola C
Rautatienkatu 20, Tampere
