Äänestäjiä pelkäävät poliitikot

Ei voi välttyä ajatukselta, että suomalaisia poliittisia päättäjiä puristaa nyt jatkuva pelko. Eduskuntavaaleista ja perussuomalaisten menestyksestä vielä entisestään kasvanut pelko.

Järisyttävä pelko siitä, että jos pitää tehdä mitä talouden tasapainottamiseksi ja kestävyysvajeen kuromiseksi pitäisi tehdä, niin miten ihmeessä voi silloin säilyttää saati kasvattaa kannatustaan.

Ainahan poliitikot ovat mieluummin tehneet niitä kivoja päätöksiä, jakaneet rahaa ja hyvinvointia kun on ollut mitä jakaa.

Kreikassa, Italiassa ja Espanjassa nähdään mitä tapahtuu kun kivan jakamista jatketaan surutta vaikka kaikki talouden mittarit ovat hehkuneet jo kauan tulipunaisina.

Suomi, joka vielä kehuskelee olevansa parasta A-ryhmää on kuitenkin menossa vääjäämättömällä tavalla samaan suuntaan. Vuosittain 7 miljardia lisää velkaantuva maa, jonka väestö ikääntyy Euroopan nopeinten. Vuonna 2030 meillä on jo 70 huollettavaa, eläkeläistä tai lasta 100 työssä käyvää kohden. Se tarkoittaa nykytilaan verrattuna noin 21 uutta huolettavaa/100 työssäkävijää.

Tilastokeskuksen väestöennuste puolestaan kertoo, että vuonna 2030 Suomessa on 244 kuntaa, jossa joka kolmas asukas on täyttänyt vähintään 60v. Nyt näin on 105 kunnassa.

Toimenpide-ehdotuksia ja selvityksiä on tehty kymmenittäin. Niitä on tilannut jo moni hallitus ja niitä on ollut tekemässä alan parhaat osaajat. Valtiosihteeri Raimo Sailas kumppaneineen kuitenkin huutelee pimeään metsään, kukaan ei vastaa. Siltä näyttää.

Taantumaa kohti ollaan menossa, mutta missä viipyy siihen reagoiminen.

Päätöksiä hallitus tekee ilmoituksensa mukaan vasta ensi maaliskuussa. Kauan pitää odottaa, kun kumminkin tiedetään, että lisäsäästöjä ja veronkorotuksia on pakko tehdä. Samaan aikaan käydään kansalaisia hämäten ihmeellistä keskustelua siitä pitäisikö terveyskeskusmaksuista luopua tai vaikkapa sallia lasten ja koululaisten ajelevan ilmaiseksi joukkoliikenteessä. Eikö pikemminkin pitäisi valmentaa ihmisiä siihen, että jostain on pakko luopua kun kovemmat ajat ovat edessä. Haluan uskoa, että suomalaiset kyllä ovat realisteja ja tajuavat mitä pitää tehdä, jos se perusteellaan ja taustoitetaan kunnolla ja säästöt ja leikkaukset kohdentuvat kaikille. Eli ikävyyttä ja harmeja jaetaan tasapuolisesti.

Tällä viikolla järjestöt ja liitot voivat osoittaa tilannetajua ja hyväksyä tehdyn raamiratkaisun tai sitten ei. Talouden yskiessä tässä ollaan paljon vartijoina. Ennenkin ollaan osattu tämä tyriä ja on lähdetty kohti taantumaa itse jo etukäteen ongelmia kasaten. Nyt ei ole palkkakilpailun aika. Pikemmin on aika yrittää pitää huolta työpaikoista ja yrittämisen ja työnteon edellytyksistä.

Järjestöt pohtivat tykönään vielä kertaalleen työssäjatkamista ja -jaksamista. Sekä työnantaja- että työntekijäpuolella ei riidellä luvuista eikä tilastokeskuksen matematiikasta. Eläkeläisbuumi on tosiasia. Osaavatko he sitten tehdä älykkäitä päätöksiä vai kasataanko tulevien ja jo nykyistenkin palkansaajien maksettavaksi hirmuiset työeläkemaksut yhdessä hupevan eläkekertymän kanssa. Se on sukupolvien tasa-arvo kysymys. Kuka puhuisi sen puolesta?

Ongelmia tuottavat tietysti puolueiden itselleen eduskuntavaaleissa asettamat kynnyskysymykset, joista eläkeiän kategorinen nostokielto oli yksi SDP:n kynnyskysymyksistä. Voidaanko talouden tosiasioita tunnustaa kynnyskysymyksistä huolimatta? Kunnioitetaanko vai pelätäänkö äänestäjiä?

Jos kunnioitetaan, niin oman aikamme päättäjät pystyvät tekemään kauaskantoisia päätöksiä vasten ns. yleistä kansalaismielipidettäkin.

Se kysyy johtajuutta ja rohkeutta puolustaa näkemyksiään. Myös yhteistyökykyä ja luottamusta vaaditaan.

Nuoret ja melko kokemattomat puolueiden puheenjohtajat ovat kovan paikan edessä. Heillä on mahdollisuus kasvaa valtiomies- ja valtionaissarjaan.

Äänestäjillä on oikeus odottaa kestäviä päätöksiä, ei hetken helpotuksia. Voi sanoa, että on liki edesvastuutonta päättäjiltä mennä kansan selän taakse.

Sama koskee myös presidenttiehdokkaita. Tähän mennessä ei ole kuultu paljon muuta kuin jupinaa menneisyydestä. Tulevaisuuden pitäisi kutienkin kiinnostaa enemmän. Ehkä visiot puuttuvat tai vastaukset ovat vaikeita. Esimerkiksi miten ulkopolitiikan johtaja ja armeijan ylipäällikkö voi luottaa jatkossa puolustuskykymme uskottavuuteen kun armeijan menoja leikataan ronskisti, Euroopan velkakriisi vie vuosikausiksi mahdollisuuksia edistää yhteistä puolustuspolitiikkaa eikä Nato-jäsenyydestä sopinut lausua mitään?