Ystäväni oli mukana valmistelemassa pientä paikallista ympäristöhanketta. Ajatus oli raivata pusikkoa kauniista jokimaisemasta, ja samalla kunnostaa kulkuväyliä, jotta mahdollisimman monet pääsisivät siitä nauttimaan. Suomalaisella maaseudulla tällaisiin hankkeisiin voi hakea EU-tukea.
Parisenkymmentä sähköpostia myöhemmin, lukuisten puhelinneuvottelujen ja lausuntojen jälkeen puuhamiehet ja –naiset päättivät luopua koko hankkeesta. Kartat, laskelmat, tarkennukset ja muut vaatimukset tuntuivat saavutettavaan hyötyyn nähden ylimitoitetuilta. Hankebyrokratia uuvutti ennen kuin koko hanke pääsi alkamaankaan. Valitettavasti tapaus ei ole ainutlaatuinen eikä edes pahimmasta päästä.
EU:n vika? Ei välttämättä. Yllättävän monet hallinnolliset kiemurat ovat pitkälti kotimaasta lähtöisin. Säädöksiä ja ohjeita tulkitaan tiukasti ja arkijärjelle vieraalla tavalla, jopa tietojärjestelmissä on epäkäytännöllisyyksiä. Väärinkäytösten metsästäminen on vienyt toiseen äärilaitaan estämään järkevää ja kustannustehokasta toimintaa. Byrokratiaviidakko ei todellakaan ole Brysselin keksintöä – me olimme itse siellä ensin.
EU:n komissio on käynnistänyt unionitasoisen Refit-hankkeen, jossa pyritään perkaamaan EU:n lainsäädäntöä ja sitä kautta vähentämään byrokratiaa. Mikä säädöksissä on vanhentunutta, mikä muuten tarpeetonta? Millaisissa asioissa unionin ylipäätään kannattaa olla mukana, ja miten laajalti asiat voidaan jättää jäsenvaltioiden tai alue- ja paikallistasolla päätettäviksi.
Komission hanke on kannatettava, mutta ei yksin ratkaise joidenkin ihmisten ja toimialojen kokemaa säädösähkyä.
Euroopassa pitää kaikkialla tunnistaa, että lainsäädännöstä on tullut yleislääke, jota tarjoamme kaikkiin vaivoihin. Kun kohtaamme jossain ongelman, ensimmäinen ratkaisu on laatia siihen lakeja. Useimmiten ongelma on kuitenkin aiheutunut juuri siitä, ettei entisiäkään ole noudatettu – kuten talouskriisin eri vaiheet ovat osoittaneet. Siksi ennen uusien sääntöjen laatimista on tarkkaan harkittava, vievätkö ne meitä todella eteenpäin, vai ovatko ne vain helppo tapa selittää itsellemme, että ongelma on hoidossa.
Toiseksi Suomessakin pitää kriittisesti tarkastella sitä lainsäädäntö- ja byrokratiakuormitusta, jonka olemme luoneet yritystemme ja ihmistemme iloksi ihan itse. Esimerkiksi viime vuosien uudistukset EU-tasolla yritystoimintaa koskevassa lainsäädännössä ovat antaneet kosolti mahdollisuuksia joustoihin pk-yritysten osalta. Onko näitä mahdollisuuksia hyödynnetty täysimääräisesti? Samalla kun osallistumme EU-tasoisiin talkoisiin, on oma kotipesä pidettävä järjestyksessä.
Ihmiset sääntöjä laativat ja niitä soveltavat, ja yleensä tarkoitusperä on hyvä. Tietty toimintakulttuuri on syntynyt pitkän ajan kuluessa ja muotoutunut normiksi. Suomessa siihen kuuluu säädösten tulkinnan äärimmäinen varovaisuus: halutaan olla varmalla pohjalla ja siksi tulkitaan tiukimman jälkeen. Hyvä tarkoitus muuttuu tässäkin käytännöksi, joka saattaa olla kaukana siitä, mitä lainsäätäjä on alun perin tarkoittanut.
Byrokratian purkutalkoissa niin kotona kuin EU:ssakin saattaisi auttaa pikkuisen nykyistä rennompi ote. Voidaanko lähtökohdaksi ottaa epäilyn sijaan luottamus? Voidaanko äärivarovaisuudesta siirtyä pari piirua rohkeuden suuntaan? Voidaanko odottaa, että arkijärkeä käytetään ilman että pykäliin kirjoitetaan: käytä järkeä. Sitä sietää pohtia, ja sitten toimia sen mukaan.