Elämäkerturin mukaan mielikuvat lappilaistaiteilijasta pohjautuvat edelleen pitkälti 1970-luvun mediajulkisuuteen.
Lappilaistaiteilija Noora Vaaralan tuore, tänään sunnuntaina ilmestyvä Reidar Särestöniemi -elämäkerta Sarviini puhkeaa lehti - Ihmeellinen Reidar Särestöniemi (Gummerus 2025) kritisoi Helsingin taidepiirejä ja "etelän mediaa".
Kittilässä kasvanut kulttuuritoimittaja Noora Vaarala piti pitkään Reidar Särestöniemeä (1925–1981) klassisen miesneron lappilaisversiona.
Vaaralan mielikuvissa kittiläläistaiteilija oli parrakas viinaan menevä maisemamaalari.
1980-luvun lopulla syntyneen Vaaralan mukaan oman kylän taiteilijasuuruudesta ei puhuttu kuvataidekoulussa saati peruskoulun tunneilla.
Särestöniemi alkoi hahmottua hänelle tarkemmin vasta aikuisiällä, jolloin Vaarala sai myös ensimmäistä kertaa tietää Särestöniemen homoudesta.
Tämä siitä huolimatta, että Särestöniemen ystävä Brita Polttila oli kertonut miehen seksuaalisesta suuntautumisesta jo vuonna 1985 julkaistussa elämäkerrassa.
– Se kertoi Reidarin homoudesta ja identiteettiin liittyvistä kamppailuista ja ahdistuksesta sellaiseen aikaan, jolloin ei ollut vielä keskustelukulttuuria sille asialle, Vaarala sanoo STT:lle.
Myöhemmin näistä teemoista vaiettiin ja monissa Särestöniemestä tehdyissä kirjoissa homoseksuaalisuus sivuutettiin huolimatta siitä, että miesten välinen rakkaus ja himo oli aihe, jota Särestöniemi kuvasi toistuvasti.
– Särestöniemi-museossa Reidarin homous tuotiin kiertelemättä esiin vasta 2010-luvulla, Vaarala kertoo Sarviini puhkeaa lehti – Ihmeellinen Reidar Särestöniemi -elämäkerran julkaisun alla.
Vaaralan kirjassa Särestöniemen taidetta ja ihmissuhteita valotetaan myös aiemmin julkaisemattomien materiaalien, kuten tämän elämän rakkauden, runoilija Yrjö Kaijärven kanssa käydyn kirjeenvaihdon avulla.
– Tarkoitukseni on houkutella katsomaan Reidaria tämän päivän näkökulmista ja niistä näkökulmista, joita ei ole katsottu, Vaarala sanoo.
9:29
Lue myös: Suuressa taideväärennysjutussa pariskunnalle vuosien vankeustuomiot
Pohjoisen ja etelän välinen vastakkainasettelu
Särestöniemi tuli elinaikanaan tunnetuksi mystisenä shamaanina, joka maalasi värikkäitä Lapin maisemia ja saunoi presidentti Urho Kekkosen kanssa.
Opiskeltuaan Helsingissä ja Leningradissa hän vetäytyi takaisin kotipaikkaansa Särestöön, jossa vierailivat tiuhaan niin aikansa silmäätekevät kuin toimittajat.
Elämäkerturin mukaan mielikuvat lappilaistaiteilijasta pohjautuvat edelleen pitkälti 1970-luvun mediajulkisuuteen, jolloin Särestöniemeä kuvattiin kuin eksoottista eläintä.
– Halusin vaikuttaa mielikuviin Reidarista mutta myös mielikuviin Lapista, koska molemmat ovat vääristyneitä ja etelän median määrittämiä, Vaarala sanoo.
Etelän ja pohjoisen välinen vastakkainasettelu on yksi kirjan keskeisistä teemoista. Vaarala sanoo haluavansa purkaa tapoja, joilla etelässä suhtaudutaan pohjoiseen ja sen ihmisiin.
Aikalaiskirjoituksissa Särestöniemeä toiseutettiin esimerkiksi korostamalla hänen kittiläläistä murrettaan. Usein puhekieltä oli kuitenkin jäljitelty miten sattuu, mikä osoitti Vaaralan mukaan kunnioituksen puutetta.
– Tärkeintä on ollut näyttää, miten hassua, jännää ja eksoottista tämän tyypin puhe ja koko oleminen on.
Hän ihmettelee, että murteisiin ylipäänsä suhtaudutaan hyvin huolimattomasti esimerkiksi elokuvissa, kirjoissa tai televisiosarjoissa.
– Ei välitetä, missä muodossa ne ilmaistaan ja onko se autenttista vai ei. Niille ihmisille, joiden kotikieli se on, sillä on todella paljon merkitystä ja kyse on kunnioituksesta, Vaarala sanoo.
Vankkana luonnonsuojelijana Särestöniemi syytti luonnon turmelemisesta etelän herroja, joille Lappi oli pelkkää materiaalia.
– Tuhannen kilometrin säteellä mie näen arktisen maailman tuhon. Tämä on teknologian hinta, joka kääntyy pian ihmistä itseään vastaan. Maapallon voimavarat eivät kestä enää kauan, Särestöniemi lausui Apu-lehden haastattelussa.
Lue myös: Särestoniemen taulu myytiin huippuhintaan – teoksen uskomaton tarina
Taide-eliitin hyljeksimä markkinapelle
Särestöniemi koki, ettei häntä kelpuutettu oikeaksi taiteilijaksi, koska hän ei saanut kaipaamansa "etelän taide-eliitin" arvostusta.
– Hänelle ei myönnetty valtion tai Suomen Taideakatemian apurahoja, joita pidettiin arvostetun taiteilijan tunnusmerkkeinä, Vaarala summaa.
Valtion museot ostivat Särestöniemen teoksia tämän elinaikana tasan yhden. Häntä ei myöskään kutsuttu yhteisnäyttelyihin, joihin taiteilija olisi kipeästi toivonut pääsevänsä.
Nihkeään suhtautumiseen saattoi vaikuttaa se, että Särestöniemi osasi hyödyntää julkisuutta ja hänen teoksiaan myytiin kovaan hintaan.
– Hänet koettiin markkinapellenä. Koettiin, että hän oli tosi paljon esillä sellaisissa julkaisuissa, joissa taiteilijan ei ole sopivaa esiintyä, kuten naistenlehdissä.
Professorin arvonimenkin Särestöniemelle myönsi Kekkonen kyselemättä taidealan edustajien näkemystä.
Vaaralan mukaan suhtautuminen Särestöniemeen on yhä asenteellista. Hän toivoo, että kirja herättäisi keskustelua taidepiireissä siitä, miksi Särestöniemi suljettiin niiden ulkopuolelle.
– Ei ole sattumaa, että Kansallisgalleria omistaa vain neljä Reidarin teosta. Se on hirveän vähän. Miten on käynyt näin? Se on minusta aiheellinen kysymys, Vaarala pohtii.