Timo J. Tuikka on kirjoittanut useamman teoksen presidentti Urho Kaleva Kekkosesta. Nyt hän paljastaa, mikä tuossa Suomen lähihistorian suurmiehessä viehättää vuosikymmenestä toiseen.
– Se lähti ihan vitsistä, sanoo Timo J. Tuikka muistolleen naurahtaen.
– Kaverin kanssa oltiin yliopistoaikoinani kapakkatietovisaa Kekkosesta ja siitä se ajatus sitten lähti, ja kirjoitin Kekkosesta gradun, hän jatkaa.
Tuikka on kirjoittanut Urho Kekkosesta kaikkiaan kaksi gradua, väitöskirjan sekä useamman kirjan – niin tieteeseen kuin kaunokirjallisuuteenkin kallellaan olevia kirjoja – unohtamatta lukuisia artikkeleita ja Kekkos-täyteisiä luentoja.
Mutta mikä saa innostumaan nimenomaan Kekkosesta – onhan esimerkiksi Carl Gustaf Emil Mannerheimilläkin merkittävä rooli Suomen historiassa?
– Se on hyvä kysymys. En ole koskaan aiemmin miettinyt sitä. Kekkonen on vieläkin myyttisempi hahmo, sillä hän on mennyt Suomen kanssa sisällissodasta aina tietokoneaikaan.
Lapset näkivät Kekkosessa supersankarihahmon
Kekkoseen hurahtamisesta ei Tuikan mukaan voida puhua, mitä tulee hänen ja Kekkosen vuosikymmeniä kestäneeseen kirjalliseen suhteeseen.
Kirjailija on itse syntynyt vuonna 1975 – siis aikana, jolloin Kekkonen oli valtansa huipulla. Tuohon maailmanaikaan Urho Kekkonen nähtiin suorastaan supersankarimaisena hahmona.
– Muistan tuon 1970-1980-luvun taitteen Kekkosen: hän oli presidentin synonyymi, Tuikka kuvaa aikaa, joka hänen mukaansa oli poliittisen korruption kultakautta.
Taruista myyttinen lankakerä
Tuikan mukaan Kekkosesta luotiin suunnitelmallisesti myyttinen hahmo jo ennen vuoden 1950 presidentinvaaleja.
– Kustaa Vilkunan alun perin luomasta Kekkosen myytistä on tullut niin valtava myyttikerä, että sitä on mahdotonta enää purkaa, hän sanailee.
Kirjailijan mukaan Suomen 8. presidentistä tekee erityisen myyttisen se, että jokaisella varttuneemmalla suomalaisella on oma Kekkos-kuvansa ja -tarinansa.
– Kekkonen kuitenkin kulki läpi Suomen, hän hiihti ja kalasti, urheili – oli kaikissa kissanristiäisissä.
– Toisaalta hän oli kansanmies ja toisaalta taas äärettömän majesteettinen hahmo. Hän oli etäällä mutta kuitenkin lähellä, Tuikka kuvailee.
Kyse ei kuitenkaan ole täysin subjektiivisesta kokemuksesta. Kuva Kekkosesta vaihtelee sukupolvittain.
Katso yllä olevalta videolta, millaiseksi mieheksi suomalaiset kuvailivat Kekkosta tämän menehtymisen jälkeen.
Esimerkiksi 1920-luvun suomalaisille urheilullinen mies oli yhtä kuin korkeushyppääjä.
– Meidän sukupolvellemme Kekkonen on hassunkurinen politiikan Puuha-Pete. Hän oli se, joka kaiken korjaa.
Sata vuotta myöhemmin Kekkonen saattaa olla e-urheilusta kiinnostuneelle nuorisolle vahvasankaisissa silmälaseissa poseeraava presidentti – yksi muiden valtionjohtajien joukossa.
Lue myös: "Marski on horjuva, ei uskalla ratkaista kantaansa" – poliittisesti ruumiiksi julistettu Kekkonen sätti armotta tuoretta presidenttiä jatkosodan viimeisinä päivinä
Kaveria ei jätetä
Monelle nuoremman sukupolven suomalaiselle Kekkonen näyttäytyy jokseenkin kylmänä ja etäisenä, niin sanotusti kovana äijänä.
Sitä hän oli myös Tuikan mielestä, politiikassa kylmä. Mutta kuten kaikissa ihmisissä, myös Kekkosessa oli monia puolia, myös lämmin ja välittävä puoli.
– Kekkonenhan piti läheisistään aina hyvää huolta. Siinä on jotain todella kaunista – kaveria ei koskaan jätetty.
Salarakkaita ja ulkonäköpaineita
Tuikan mukaan myös Kekkonen lukeutui aikansa eliittiin, jonka kaikista naisseikkailuista tai muista arkaluontoisista asioista ei liioin kirjoiteltu lehdissä.
Ne olivat vain huhuja ja juoruja.
– Se onkin aika maaginen temppu Kekkoselta: Olet 1930-luvulla lööpeissä ja myyt lehtiä nimelläsi. Ja vielä 2020-luvulla olet lööpeissä salarakaspaljastuksillasi, Tuikka vitsailee.
Lue myös: "Rakas Pupu... Ota minut hoitajaksesi!" Näin rohkeasti presidentti Urho Kekkonen kirjoitti tulevalle vaimolleen 25-vuotiaana
Kekkosta pidettiin valtamedioissa supliikkina ja itsevarmana seuramiehenä. Kaiken itsevarmuuden taustalla piili kuitenkin valtava epävarmuus. Jopa Kekkosella oli ulkonäköpaineita.
– Jos lukee Kekkosen oikeita päiväkirjoja, sehän on alituista laihdutusraportointia. Entiseen kisapainoon pääseminen oli hänelle pakkomielle, Tuikka paljastaa.
Kekkosen mielenmaisemaan tutustuneen Tuikan mukaan Kekkonen oli luonteeltaan turhamainen. Hän halusi näyttäytyä viimeisen päälle laitettuna ja näyttää hyvältä, rusketusta myöten.
– Monesti mietittiin, miksi hänen pitää päästä etelän aurinkoon. Vastaus on rusketus. Se näytti, kuinka elinvoimainen hän on.
Kaksijakoinen kuva tasapainottumassa
Tuikan mukaan kuva Kekkosesta on tasapainottunut huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana. Syy on selvä: aika on tehnyt tehtävänsä.
– Kun tein väitöskirjaa vuosina 2005–2007, Kekkos-kuva oli hyvin kaksijakoinen, se oli joko-tai.
– Vielä tuolloin käytiin voimakasta taistelua siitä, oliko Kekkonen isänmaan petturi vai pelastaja tai oliko hän saatanallinen vai sankarillinen hahmo.
Mutta mikä on muuttunut viimeisen vuosikymmenen aikana?
– Meillä suomalaisilla on eräänlaisia kipupisteitä, kuten sisällis-, talvi- ja jatkosota. Kun aikaa kuluu, menneisyyttä voidaan katsoa eri tavalla, kirjailija pohtii.
Tuikan mukaan jopa Kekkosta vihanneet suomalaiset ovat alkaneet ajan saatossa pitää Kekkosta ihan hyvänä presidenttinä.
Kirjailija vertaa Kekkos-kuvan muutosta toisen suurmiehen, Mannerheimin, julkikuvan muutokseen.
– 2000-luvullahan käytiin viimeiset suuret homousastetaistelut, ja kun niistä päästiin yli, myös tutkijat uskalsivat sanoa, että ehkä se Mannerheim ei ollutkaan niin hyvä sodan johtaja, mitä on aiemmin selvitetty, Tuikka vertaa.
Lue myös: Harvinainen kurkistus kiviseinien sisälle: Tällainen on marsalkka Mannerheimin entinen koti – jyhkeässä graniittilinnassa yli 2 000 neliötä
Salaisia päiväkirjoja
Viimeisimpänä Tuikan kirjallisista tuotoksista päivänvalon näkee tänään julkaistu Kekkosen salaiset päiväkirjat -niminen romaani, joka on fiktiivinen tarina Kekkosesta.
Tuikan mukaan kirja on aivan kuten Kekkonen itse: ristiriitaisuuksien kokonaisuus, jossa toisistaan mittelevät kepeä huumori sekä tunteisiin vetoava tragedia.
– Tämä teos on satiiria, parodiaa, mutta se kertoo myös jotain todella oleellista Kekkosesta ja hänen ajastaan.
– Yllätyin jopa itse loppua kohden, kuinka traaginen kuvaus tämä kirja on vanhenevasta miehestä, joka tuntee pohjatonta huolta Suomen puolesta, kirjailija kehaisee.