Suomen Jääkiekkoleijona numero 143 Esa Tikkanen täyttää tänään 60 vuotta. Viidellä Stanley cup -voitolla kuorrutetusta urastaan ja elämästään Tikkanen on ikuisesti kiitollinen omille vanhemmilleen, joiden viitoittamaa esimerkkiä hän haluaa nyt isänä itsekin seurata.
Tikkanen löi pitkän ja ansiokkaan pelaajauransa jälkeen luistimet lopullisesti naulaan 20 vuotta sitten, mutta elämän suurin intohimo pitää silti yhä tiukasti otteessaan.
Puhe kääntyy välittömästi jääkiekkoon.
– Hyvältä tuntuu. Käyn pelaamassa kaksi kertaa viikossa, Tikkanen kuittaa merkkipäivän aiheuttamat ajatukset.
– On mahtavaa, että (polvien tekonivelleikkausten myötä) pystyy liikkumaan. Kiitokset tieteelle ja lääkäreille, jotka auttoivat eteenpäin. Nyt pystyy taas nauttimaan elämästä. Saan reissata jääkiekon parissa ja olla muutenkin paljon tekemisissä, kun kuskaan poikaa hallille.
Keittokirjakin on suunnitteilla, eikä siinä mitään, onhan Tikkanen tullut tunnetuksi yhtenä kiekkohistorian kovimpana hämmentäjänä. Tosin ihan oikea soppakauhakin pysyy kuuleman mukaan kädessä.
– Kiva on kokeilla kaikenlaista.
40 vuoden julkisuus
Jääkiekkomuseon leijonaesittelyssä Tikkasta kuvataan ”itsevarmuudessaan ja ulospäinsuuntautuneisuudessaan epätyypilliseksi suomalaiseksi jääkiekkoilijaksi” sekä ”koko kiekkomaailman tuntemaksi ja arvostamaksi persoonallisuudeksi”.
Julkista elämää on takana jotakuinkin yhtä pitkään kuin kiekkotähteyttäkin, ja yleinen mielikuva on, että Tikkanen on aina viihtynyt parrasvaloissa.
Totuus ei kuitenkaan ole näin mustavalkoinen.
– Siinä on hyviä ja huonoja puolia. Jokainen ihminen tekee virheitä, mutta niistä on opittava. Näiden kahden puolen kanssa on vain elettävä, Tikkanen muotoilee.
Yksityisyyden menettäminen on monesti lopullista, ja Tikkanen myöntää itsekin toivoneensa, että voisi edes joskus sulautua massaan.
Ongelma vain on siinä, ettei viidesti tai useammin Stanley cupin voittaneita pelaajia kasva puussa sen paremmin Suomessa kuin Pohjois-Amerikassakaan. Tarkalleen ottaen heitä on olemassa 55 – vain reilu prosentti kaikista NHL:ssä pudotuspelejä pelanneista 4 755 pelaajasta.
– Kun lähtee tuollaiseen ammattiin, on pakko hyväksyä se, että julkisuutta tulee.
Pelaajaurallaan Tikkanen kokee silti päässeensä julkisuuden suhteen jopa helpolla.
– 80-luvulla moni ihminen ei tiennyt Esa Tikkasta tai Jari Kurria, mitä nyt teksti-tv:stä lukivat silloin tällöin. Televisiosta ei tullut koko aikaa kiekkoa, kun tänä päivänä siellä ollaan jatkuvasti. Aleksander Barkovia, Mikko Rantasta, Miro Heiskasta, Sebastian Ahoa, Roope Hintziä ja kumppaneita seurataan jatkuvasti erittäin tarkkaan, paljon enemmän kuin meitä seurattiin.
Toisaalta myös korvaukset ovat toista luokkaa. Jos Tikkanen tienasi 14 vuotta kestäneellä NHL-urallaan noin 8 miljoonaa dollaria – nykyrahassa hieman yli tuplat – kovapalkkaisimmilla nykypelaajilla pelkät vuosipalkat lähentelevät kyseistä summaa.
– En ole yhtään kateellinen nykypelaajille. En vaihtaisi elämääni siihen, mitä heillä on tänä päivänä – enkä ainuttakaan viidestä Stanley cupistani.
Maanvaiva, tuholainen, kiusankappale...
Huolimatta siitä, että NHL-kiekon näkyvyys oli Edmonton Oilersin mestaruusvuosina Suomessa varsin vähäistä, Tikkanen kokee sen julkisuuskuvan, joka hänestä jääkiekkoilijana on muodostunut, olevan tarkka ja osuva.
Pohjois-Amerikan mediassa hänestä käytetään monesti sanaa pest, joka kääntyy suomeksi tarkoittamaan maanvaivaa, tuholaista tai kiusankappaletta. Näin karu kuvaus itsestä tuskin olisi monelle meistä järin mairitteleva, mutta Tikkanen on toista maata.
– ESPN on tainnut valita minut neljän ärsyttävimmän ihmisen joukkoon maailmassa. Siellä oli tyyliin Muhammad Ali, Mike Tyson, Michael Jordan ja Esa Tikkanen. Onhan se sellainen arvostus, että okei, olen tehnyt työni oikein.
Rehellisyyden nimissä on silti sanottava, että julkisuuskuvan taakse kätkeytyy myös paljon sellaista, mitä varsinkaan vähemmän kiekkoa seuranneet eivät Tikkasesta tiedä.
Kyseessä ei suinkaan ollut pelkkä suunsoittaja, vaan lapsena taitoluisteluakin harrastanut Tikkanen oli myös erittäin hyvä luistelija ja kiekonkäsittelijä, jolla oli hyvä laukaus ja pelikäsitys. Monipuolisuudesta kielii se, että Tikkasta peluutettiin niin tasaviisikoin kuin yli- ja alivoimalla.
Yleensä Tikkanen pelasi sitä paremmin mitä kovemmat olivat panokset. Edellä mainitun pestin lisäksi häneen onkin toistuvasti viitattu myös termillä clutch. Urheilukontekstissa sillä viitataan niin sanottuun kytkinpelaajaan, jonka suoritusten myötä joukkue joko nousee tai kaatuu. Tikkaseen se päti erityisesti pudotuspeleissä
NHL:n parhaalle puolustavalle hyökkääjälle runkosarjan ansioiden perusteella jaettavan Selke Trophyn äänestyksessä Tikkanen sijoittui kolme kertaa toiseksi ja kerran kolmanneksi. Keväällä 1990 hänet äänestettiin joukkuekaverinsa Bill Ranfordin jälkeen pudotuspelien toiseksi arvokkaimmaksi pelaajaksi.
LUE MYÖS: Kommentti: Jari Kurriin liitetään merkityksetön fakta – tämä kohutussa Vuoden urheilija -äänestyksessä meni 35 vuotta sitten oikeasti pieleen
Vastustajien pimentämisestä tuli Tikkasen pääasiallinen tehtävä vasta sen jälkeen, kun Wayne Gretzky kaupattiin hänen rinnaltaan Los Angelesiin kesällä 1988.
– Keväällä 1990 pidin sitten ysiysin ihan täysin pimennossa pudotuspelien ottelusarjassa, ja siitä se lähti. Ajattelin asioita joukkueen, en itseni kautta. Jos en olisi tehnyt sitä, kuka tietää, olisimmeko voittaneet Stanley cupia. Se oli minun tehtäväni, ja minä suostuin siihen.
Silti vuosina 1989–1992 Tikkanen teki Edmontonille neljänä peräkkäisenä keväänä 63 pudotuspeliottelussa tehot 31+25. Ottelumäärä oli kyseisellä ajanjaksolla koko NHL:n kuudenneksi suurin, maalimäärä viidenneksi suurin ja pistemäärä 11. suurin – ja tämä kaikki siis Gretzkyn poislähdön jälkeen.
"Joukkue voittaa, ei yksilö"
Tikkasen mukaan näiden ansioiden toistuva hautautuminen Tiki-talkin jalkoihin ole koskaan häntä sen suuremmin haitannut.
Hän oli kaukalossa voittamassa, ei haalimassa henkilökohtaista kunniaa.
– Jokainen pelaaja sai saman asian. Me voitimme koko joukkueena Stanley cupin. Se oli ihan sama, kuka teki maalit tai ratkaisi ottelut. Olimme yhtenäinen joukkue. Joku Marty McSorley ei ollut sen huonompi pelaaja kuin muutkaan, vaikka hänestä ei kirjoitettu. Monesti unohdetaan, että joukkueessa on 18 pelaajaa plus maalivahdit.
– Koko ajan korostetaan, että pitää tulla parempia yksilöitä. Kyllä, yksilöt ratkaisevat yksittäisiä pelejä, se on ihan selvä, mutta yksi pelaaja ei voi ratkaista kaikkea. Joukkue voittaa, ei yksilö.
Tikkanen itse oppi tämän kantapään kautta heti NHL-uransa alkajaisiksi, kun hän pääsi nostelemaan Stanley cupia keväällä 1985 debytoituaan Edmontonin paidassa vasta finaalisarjassa.
– Olin vähän taka-alalla, mutta päävalmentaja Glen Sather, Jari ja kumppanit ottivat minut mukaan. Silloin sanottiin, että on ihan sama, pelaako yhden pelin, sata peliä vai tuhat peliä. Olin silti osa joukkuetta.
Toisesta esimerkistä käy hyvä ystävä Gretzky, joka ei yhä rikkomattomista maali- ja piste-ennätyksistään huolimatta voittanut Edmontonista lähdettyään enää yhtään mitään.
– Kun 1997 pelasimme taas yhdessä New Yorkissa, hän sanoi, että häntä kaduttaa se siirto.
40 vuotta lisää
Urheilussa elää sitkeänä sanonta, jonka mukaan voittamiseen ei kyllästy koskaan. Tikkanen eli omalla urallaan tämän toteen – ja elää vielä tänäkin päivänä.
– Eihän voitonhalu mihinkään häviä. Aina kun mennään jäälle, se on aina sama juttu. Vanhemmiten olen kuitenkin oppinut ottamaan vähän rennommin. Joka asiassa ei mennä pää punaisena, ja kun poikaa kuskaan hallille, katsomosta en huutele mitään.
– Mutta jääkiekko on yhä syvällä sydämessä. Eivät nämä asiat häviä mihinkään.
60-vuotiaana elettyä elämäänsä taaksepäin kelatessaan Tikkanen nostaa ensimmäisenä esiin omien vanhempiensa merkityksen.
– En tiedä, mitä olisin tehnyt ilman isä- ja äitivainaan apua jääkiekossa. He auttoivat eteenpäin ja tekivät minusta sen, mikä olen. Moni ei pysty voittamaan viittä Stanley cupia. Se on saavutus, jota ei kukaan pysty ottamaan meiltä Jarin kanssa pois. Isot kumarrukset taivaaseen heille. Yritän itse tehdä samalla tavalla omalle lapselle.
– Toinen kysymys on yleensä se, että haluaisinko muuttaa jotain elämässäni. En haluaisi. Hyvät ja huonot asiat muovaavat meitä tähän hetkeen. Niistä on pitänyt ottaa oppia ja katsoa eteenpäin, ja tässä on monta vuotta eteenpäin katsottavaa – 40 vuotta vähintään!