Helena Petäistön kolumni: Manner-Euroopan lökäpöksyt

Kolme suurta EU-maata on alkanut huolestuttavasti horjua tuessaan Ukrainalle. Eniten ihmetyttää EU-puheenjohtajuutta pitävän Ranskan presidentti Emmanuel Macron, joka ei halua ”nöyryyttää” Venäjän hirviödiktaattoria. Saksan liittokansleri Olaf Scholz puolestaan kysyy arvoituksellisesti, pitääkö väkivaltaan vastata väkivallalla. Venäjän kaasusta riippuvaisen Italian pääministeri Mario Draghi on taas yllättänyt kaikki laatimalla jo rauhansuunnitelman ja esittelemällä sen YK:ssa. Nyt ei ole Manner-Euroopan suurissa maissa kaikki kohdallaan.

Kun Yhdysvaltain presidentti Joe Biden tarjosi helmikuussa Zelenskylle pakoa ja tämän nopeaa pelastamista pois Kiovasta Venäjän armeijan hyökkäyksen tieltä, sai tarjous Ukrainan presidentin hikeentymään: ”En minä tarvitse kyytiä pois! Minä tarvitsen aseita ja ammuksia!”

Se oli Valkoisen talon valtiaalle ja koko lännelle sokkiopetusta siitä, mitä isänmaallisuus oikeasti tarkoittaa, kun karhu on rajan takana.

Paljon puhetta vähän tekoja

Nyt, kun poikkeuksellisen raakamaista sotaa on käyty jo yli sata päivää ja Ukraina on näyttänyt urhoollisesti koko maailmalle, mihin se kykenee, piti Zelenskyn kiihtyä jälleen kerran. On totta, että Etelä-Ranskassa on jo mitattu kesäkuun kaikkien aikojen helle-ennätyksiä. Voi siis melkein ihmetellä, minkä auringonpistoksen Macron oli oikein saanut antaessaan perjantaina haastattelun etelän Dépêche du Midi -lehdelle. Siinä hän nimittäin varoitti ”nöyryyttämästä” Putinia, sillä kun taistelut lakkaavat, täytyy ulospääsytie löytää neuvottelupöydässä.

Putin puolestaan on saanut rauhassa nöyryyttää ja pitää pilkkanaan ihan kaikkia.

Ukrainan ulkoministeri Dmitro Kuleba twiittasikin eilen, että Ranskan presidentin vetoomukset nöyryyttävät tosiasiassa Ranskaa. Ukrainassa on jo jonkin aikaa ollut käytössä verbi ”makroneerata”, joka merkitsee paljoa puhetta ja vähäisiä tekoja. Ranskan asetoimitukset Ukrainalle ovat olleet pettymys.

Sen jälkeen, kun Saksan liittokansleri Olaf Scholz teki ilmiömäisen täyskäännöksen maan sodanjälkeisessä puolustuspolitiikassa ja päätti investoida 100 miljardia euroa puolustukseen, on häntä runsaasta Ukrainan avusta huolimatta syytetty myös tärkeiden asetoimitusten vitkuttelemisesta. Kaiken huippu oli twiitti, jossa Scholz filosofoi väkivallalla väkivaltaan vastaamisen mahdollisella tarpeettomuudella, kun Ukraina on osoittanut ennennäkemätöntä urhollisuutta maansa puolustamisessa.

Ukraina tarvitsee tukea, ei viisastelua.

Kummankaan Euroopan moottorivaltion johtajia ei ole odotuksista huolimatta nähty Kiovassa Venäjän hyökkäyksen jälkeen. Vain ulkoministerit ovat ehtineet piipahtaa tapaamassa Zelenskyä ja todistamassa Venäjän maassa tekemiä tuhoja. Sen sijaan sekä Scholz että Macron ovat kyllä löytäneet aikaa puhelinkeskusteluihin Putinin kanssa, Macron tunnetusti hyvinkin runsaasti.

Itä-Eurooppa terästäytyy

Euroopan Unioni on siis jakautumassa vaarallisesti kahtia Venäjän hyökkäyksen ja Ukrainan suhteen eli juuri sitä, mitä presidentti Vladimir Putin eniten odottaa. Tosin EU pääsi kuluneella viikolla sopuun edes jonkinlaisesta Venäjän öljy- ja kaasutoimituksista luopumisesta yli kuukauden kestäneiden vaivalloisten neuvottelujen tuloksena. Mutta siinä, missä kolme suurta jäsenmaata alkavat näyttää merkkejä epäröinnistä, ovat Itä-Euroopan maat vain terästäytyneet. Puola ja Ukraina ovat käytännössä lähentyneet niin vahvasti, että puhutaan jo valtioliittokaavailuista, joille myös maiden keskinäinen historia antaa luontevaa pohjaa. Puolan johdon vierailut naapurimaalle kiitollisessa Kiovassa ovat olleet vahvasti tunteellisia.

Myös muiden Visegrad-maiden johtajat ovat olleet ensimmäisten Kiovassa käyneiden joukossa. Mieleen tulee elävästi EU:n edellinen vahva kahtiajako, kun Itä-Euroopan ja Britannia maat lähtivät tukemaan Yhdysvaltoja Irakin sodassa, kun taas muut EU-maat kieltäytyivät siitä Ranskan johdolla. Niin teki myös Suomi, vaikka pääministeri Paavo Lipponen siinä kahakassa kaadettiinkin.

Jälleen kerran vahvasti samalla puolella ovat Itä-Euroopan maat EU:n ulkopuolisten Britannian ja Yhdysvaltain kanssa. Venäjän rajanaapurina ja Natoon pyrkijänä Suomelle on luontevaa kuulua samaan sakkiin. Jos jollakin maalla on erityisen suuri syy olla kiitollinen Ukrainalle, niin ennen kaikkea Suomella. Sillä jos ukrainalaiset eivät olisi alkaneet taistella Venäjää vastaan, vaan olisivat luovuttaneet, olisimme me löytäneet itsemme seuraavina hyökkäyskohteiden listalla.

Tähän asti länsi on suhtautunut anteeksiantamattoman lepsusti Putinin omavaltaisiin aluevaltauksiin ja sotatoimiin Tshetsheniassa, Georgiassa, Krimillä ja Syyriassa. Presidentti Barack Obama petti lupauksensa Syyrian kohdalla, Donald Trump seurasi esimerkkiä ja oli täysin Putinin saappaan alla. Presidentti Biden onneksi tokeni alkuhämmästyksensä jälkeen, Nato heräsi horroksestaan ja palasi Eurooppaan Yhdysvaltain johdolla.

Nyt ei ole totisesti aika antaa Euroopassa periksi!

Venäjän "totuuden hetki"

Ylen kuluneella viikolla haastattelema tunnettu ja arvostettu Venäjän asiantuntija, Britannian ulkopoliittisen instituutin Keir Gilles muistuttaa kirjassaan ”Moscow rules”, miten Venäjä ei ole vieläkään päässyt eroon suurvalta-harhaluulostaan. Siinä missä, Euroopan kaksi muuta entistä imperiumia heräsivät todellisuuteen  -  Britannia vuonna 1956 Suezin kriisin ja Ranska vuonna 1963 Algerian menettämisen myötä  – ei Venäjä tajua vieläkään, ettei se ole enää suurvalta. Juuri sillä on ollut ja on dramaattiset seuraukset koko maailmalle.

Siksi Ukrainan käymä puolustussota Venäjää vastaan on Gillesin mukaan aivan ratkaisevan tärkeä kaikille, sillä sen kautta Venäjällä on mahdollisuus samaan ”totuuden hetkeen” kuin Britannialla ja Ranskalla aikoinaan. Myös Gilles korostaa sitä, että lännen tulisi nyt ymmärtää, että Ukraina taistelee kaikkien länsimaiden puolesta, ja siksi Ukrainaa pitää tukea, että Venäjälle menee selvä viesti siitä, ettei se voi jatkaa nykyisenkaltaista toimintaansa. Gillesin mukaan loppupeleissä sillä autetaan myös Venäjän sisäistä muutosta.

Siksi Macronin Venäjän myötäily ja ymmärtäminen ja Scholzin arvoituksellinen fundeeraaminen eivät nyt vetele, vaan ne on saatava loppumaan. Putin on poikkeuksellisen raakamainen diktaattori, ja se on koko Manner-Euroopassa ymmärrettävä yhtä selkeästi kuin Kanaalin ja Atlantin takana on jo ymmärretty.

Viime viikon tv-uutisjutussa sanoi joku suomalainen bensapumpulla fiksusti, että kun on katsonut ruudusta Ukrainan kansan kärsimyksiä, on valmis tinkimään omista autoajeluistaan ja muistakin mukavuuksista.