Helena Petäistön kolumni: Olympialaiset näytti, että Ranska on kulttuurin suurmaa ja Macron hätähousu

Poissa ovat aina myrtsin näköiset, kaikesta valittavat, koppavat pariisilaiset. Tilalle ovat tulleet hyväntuuliset, hymyilevät, iloiset ja ystävälliset pariisilaiset. La ville lumière, Valon kaupunki, on tällä hetkellä nimensä arvoinen.

Olympiahenki ei siis ole pelkkä myytti, vaan sitä kaikesta päätellen on todella olemassa, kun tällaisia ihmeitä tapahtuu. Suomalaiset urheilutoimittajatkin luonnehtivat Pariisin tunnelmaa mahtavaksi niin kisakentillä kuin niiden ulkopuolella. Ranskalaisen kotiyleisön innostus ja kannustus ylittää kuulemma muissa kisoissa nähdyn. 

Tony Estinguet, kolminkertainen olympiamitalisti ja Pariisin kisojen organisointikomitean puheenjohtaja, totesi kyllä sarkastisesti tällä viikolla, että jos kaikesta valittaminen ja purnaaminen olisi olympialaji, Ranska pääsisi vaivatta mitalikorokkeelle. Minä veikkaisin Ranskalle kultaa, ja veikkaan myös, ettei tämä ihme kovin kauan kestä. 

Juuri tällä hetkellä lähes ainoat purnaajat ovat Seinen rantakaduilla ja keskustan urheilutapahtumien liepeillä turvasyistä suljetulla alueella sijaitsevat ravintolat, jotka jäävät kisojen aikana turisteja vaille. Hotellit taas saavat syyttää itseään, sillä ne hinnoittelivat itsensä ulos majoitusmarkkinoilta, ja saavat nyt yrittää myydä huoneitaan alehinnoilla.   

Historiallinen mitalisaalis

Mutta totta on, että siinä missä suomalaiset hitsasi yhteen talvisota ja suuri yhteinen vihollinen, ranskalaiset yhdistää aina joku kansallinen jättitapahtuma tai menestys. Silloin Gallian kukko kiekaisee rinta rottingilla, unohtaa ainaisen valittamisen ja on hetken aikaa tyytyväinen. Näin oli odotettavissa tälläkin kertaa, mutta se ylitti odotukset. 

Époustouflant! Henkeäsalpaava! Olympiahistoriaan jäänyt uskomaton avajaisjuhla sai ranskalaiset leijumaan monta metriä maan pinnasta useiden päivien ajan. Se nostatti kotiyleisön sellaiseen kannustusintoon, että vauhti tarttui pakostakin ranskalaisurheilijoihin. 

Maan asukaslukuun nähden Ranska on tähän asti pärjännyt kisoissa parhaiten ja kuuluu nyt kolmen parhaan joukkoon Yhdysvaltain ja Kiinan rinnalla. Sitä paljon suuremmat Yhdysvallat on saanut lauantai-iltaan mennessä 59 ja Kiina 36 mitalia. Ranskan mitalisaalis on 41.

Heti ensimmäinen maanantai oli Ranskalle oikein superpäivä: Isäntämaa sai yhtenä ainoana kisapäivänä kahdeksan mitalia, joista kolme kultaa. Sellaiseen suoritukseen oli maa viimeksi yltänyt yli sata vuotta sitten. Ja sellainen totta kai vain lisäsi intoa niin ranskalaisyleisössä kuin urheilijoissa. 

Suuret odotukset avajaisille

Kaikki, jotka vähänkään tuntevat Ranskaa, osasivat odottaa upeita avajaisseremonioita. Sellaisessa ranskalaiset ovat mestareita. Jo pelkästään kansalliset hautajaiset, joita järjestetään useita vuosittain, ovat erittäin vaikuttavia samoin kuin joka heinäkuussa Champs Élysées’llä järjestettävä kansallispäivän sotilasparaati. 

Kun ranskalainen suuruudenhulluus, entisen suurvallan mahtipontisuus ja historian runsaus, esteettinen silmä, kauneudentaju ja seremoniamestarin taidot yhdistetään, tulosta ei ylitä kukaan.

Jo Pariisi itsessään antaa kaikesta tästä loistava esimerkin, sillä Pariisin pitkäjänteinen suunnittelu ja rakentaminen lähes tuhannen, toistan: tuhannen vuoden ajan on yhä näkyvissä sen läpi halkovassa ”Voitontiessä”, la Voie triomphalessa. Saman tikkusuoran tien varrella on peräti kolme riemukaarta. 

Kaupunkia halkovaa, kymmenen kilometriä pitkän perspektiivin alkupiste on Louvren pihalla, jossa on kohonnut 1100-luvulla rakennettu torni, Ranskan keskusvallan ensimmäinen merkki, ja jonka paikalla on nykyään Aurinkokuninkaan patsas. Siitä eteenpäin seisoo Carroussel-riemukaari, jonka kaaren alta puolestaan näkyy Tuilerie’n puiston päässä Concorden aukiolla kohoava Egyptin Luxorista Ramsesin temppelistä tuotu obeliski. 

Siitä alkaa kahden kilometrin pituinen Champs Élysées, jota jatkettiin Madame de Pompadourin aikana, ja jonka päähän Napoleon puolestaan rakennutti mahtavan riemukaarensa. Siitä leveä valtaväylä jatkuu aina Seinen yli La Défensen pilvenpiirtäjäkaupunginosaan, Euroopan ensimmäiseen lajissaan, ja uudelle, 1980-luvulla presidentti Mitterrandin rakennuttamalle riemukaarelle. 

Ei ihan vaatimaton sosialistipresidentti, joka pystytti oman riemukaarensa kuninkaiden ja keisarin tuhatvuotisen tien päähän! Ranskassa suunnitelmia ei totisesti laadita vain yhden vaalikauden rajoissa.   

Mitterrand innoitti Macronia

Esimakua näille olympialaisten avajaisille antoivat Pariisissa Mitterrandin valtakaudella vuonna 1989 järjestetyt Ranskan suuren vallankumouksen 200-vuotisjuhlat. Silloin näyttämönä oli Champs Élysées, jota pitkin silmien alla lipui useita tunteja kestänyt vaikuttava spektaakkeli. Silloin tuntui siltä, ettei kukaan koskaan ylittäisi moista vallankumouksellista luovuutta ja runsaudensarvea. 

Idean isä oli presidentti Mitterrand, joka hallitsi kuninkaallisemmin kuin Ranskan viimeiset kuninkaat, ja visioijana kymmenen vuotta kulttuuriministerin salkkua vahvasti pitänyt, tuhansia ideoita pursuava ja yhtä suuruudenhullu Jack Lang.

Presidentti Emmanuel Macron on usein löytänyt inspiraatiota Mitterrandin tekemisistä, joten ei ollut ihme, että niin kävi nytkin. Vallankumousnäytöstä katsoessaan hän on ollut 12-vuotias koulupoika, ja nähtävästi näytös teki häneenkin lähtemättömän vaikutuksen. 

Macron hankki olympialaiset Pariisille

Mutta Macron pani vielä paremmaksi, olivathan Pariisin kesäolympialaiset alusta alkaen hänen ”luomuksensa”. Sen jälkeen, kun presidentti Jacques Chirac oli epäonnistunut hankkeessaan saada kesäkisat Pariisiin, meni nuori 39-vuotias presidentti itse Geneveen kansainvälisen olympiakomitean eteen vuonna 2017 perustelemaan, miksi Pariisi olisi paras paikka vuoden 2024 kisoille. 

Macron sai kisat, ja selvää oli, ettei hänen valtakaudellaan sellainen suurtapahtuma jäisi ilman poikkeuksellisen suurta huomiota. Ja sen Macron halusi toteuttaa maailman hienoimmalla näyttämöllä. 

Rooman antiikin ohjenuora, panem et circenses, leipää ja sirkushuveja pitävät kansan tyytyväisenä, on viety Ranskassa pidemmälle kuin missään muualla. Ranskalainen vaatii ja saa taivaalliselta tuoksuvan uunituoreen patongin kolme kertaa päivässä aamiaiselle, lounaalle ja päivällispöytään. 

Suuria juhlia ja vaikuttavia seremonioita järjestetään milloin minkäkin muistoksi. Viimeksi ennen olympialaisia nähtiin kesäkuussa Normandian maihinnousun vaikuttavat 80-vuotisjuhlallisuudet, jotka ovat aina yhtä liikuttavat ja hienosti toteutetut. 

Urheilijat nauttivat

”A moveable feast”, Siirreltävä juhla, otsikoi Ernest Hemingway kirjansa nuoruutensa Pariisista.  Sata vuotta Pariisin edellisten olympialaisten jälkeen Macron halusi, että ”hänen” kisojensa avajaisjuhlia siirreltäisiin kaupunkia halkovaa Seineä pitkin niin, että juhlat taatusti jäisivät olympiahistoriaan. 

Kulisseja spektaakkelille ei tarvinnut pystyttää. Pariisi tarjosi loisteliaan näyttämön, jota oli rakennettu vuosisatojen ajan, ja jota kukaan ei ollut tuhonnut. Ja mikä spektaakkeli, joka vain parani, kun yö laskeutui Pariisin ylle ja valot syttyivät. 

Kokenut urheilutoimittaja Jari Porttila kirjoittaa blogissaan otsikolla ”Pariisi mykisti maailman olympialaisten avajaisillaan” siitä, miten urheilijat itse kokivat ainutlaatuiset avajaiset: ”Urheilijoillekin tapahtuma oli ikimuistoinen. Sen sijaan, että joukkueet olisivat marssineet ahtaalle stadionille peräkkäin, saivat he nyt nauttia yli 300 000 katsojan edessä laivakyydistä pitkin Seineä”. 

Ranskan mediassa haastatellut urheilijat kertoivat todella nauttineensa kuuden kilometrin mittaisesta lipumisesta pitkin jokea, jonka molemmilla reunoilla ihmisjoukot hurrasivat ja vilkuttivat heille.

 Paateilla hauskaa juhlatunnelmaa lisäsi myös se, että usean maan urheilijat olivat samalla aluksella kosketuksissa keskenään.

Sade ei lannistanut tunnelmaa

Seinen rannoille pakkautunut väkijoukko puolestaan nautti kaikkiin tarttuneesta ainutkertaisen juhlatunnelman kokemisesta ja keskinäisestä ilonpidosta, jota sadekaan ei lannistanut. 

Koko seremonian jokainen saattoi katsoa myöhemmin tv:stä, mutta me tv:n ääressä kököttäneet jäimme vaille heidän kokemustaan paikalta. 

Monet ranskalaiset käyvät ainakin kerran elämässään katsomassa ja kokemassa kansallispäivän suuren sotilasparaatin Champs Éysées’llä, ja kaikkina muina vuosina he katsovat sen tv:stä. Paikalla kokee enemmän kuin näkee, mutta kokemus on kuulemma sen arvoinen.

Avajaiset ylittivät odotukset

Minä asettauduin hyvissä ajoin tv:n ääreen suurin odotuksin, kun mielessä oli yhä vallankumousjuhlien suurenmoinen spektaakkeli ja sen lisäksi kymmeniä muita näkemiäni ranskalaisia seremonioita. 

Mutta tämänkertainen neljän tunnin show ylitti kaikki odotukseni, niin hieno ja upea kokonaisuus se oli täynnä kutkuttavia viittauksia historiaan ja taidehistoriaan. Ja niin täysillä se tykitti kaikkia taidelajeja ja rikkoi rajoja niin kuin taiteen kuuluukin tehdä. 

Ja Pariisi totisesti ansaitsi tulla huomatuksi planeetan kauneimpana kaupunkina. Missä muualla on mahdollisuus heittää katsojan eteen näyttämö, jota on rakennettu vuosisatojen ajan jokaisen hallitsijan jättäessä siihen jälkensä? Seinen molemmilla rannoilla lipuu historia silmien edessä, ja nyt sen esittely oli toteutettu uskomattoman taidokkaasti ja mielikuvituksellisesti. 

Mieleeni palautui elävänä ensimmäinen Pariisin työkesäni kauan sitten, kun minulle näytettiin valtava Conciergerie, jossa Marie Antoinette ja kuningas Louis XVI saivat virua vankeina, ja josta heidät lopulta kuljetettiin Concorden aukiolle giljotiinilla mestattaviksi. 

Verinen ja väkivaltainen vallankumous oli puettu yhdeksi vaikuttavimmista näytöksistä juuri Conciergeriessa Marie Antoinetten laulaessa vallankumouslaulua pää kainalossaan. 

Cancan-tyttöjä ja Lady Gagaa

Pariisin vaakunasta napattu erikoisen mallinen vene, joka liukui näytöksessä valtavan kokoisena kuivalla maalla, oli muistutus Pariisin synnystä pahaisena kelttikylänä. Keltin kielellä alus oli par, ja parisi-heimon nimi viittaa heidän navigointitaitoihinsa. 

Kelttialusten jäänteitä on löytynyt Seinen rannalta Bercystä, nykyisen valtionvarainministeriön paikalta, ja ne ovat nähtävillä Pariisin historiaan keskittyneessä Carnavalet-museossa.

Ihastelin Pariisi-kliseihin kuuluvien Punaisen myllyn cancan-tyttöjen vauhdikasta esitystä Seinen rannalla niin kuin joka kerta aina uudelleen, sillä mikään ei vain ole sen pariisilaisempaa. Itse Lady Gaga oli saatu esittämään vaaleanpunaisten plyymien kanssa ikonista Zizi Jeanmaireä, jonka sääret olivat tunnetusti Ranskan kabareehistorian kauneimmat. Zizi puolestaan on nätti nimi sille, mitä meillä jostain syystä käytetään v-alkuisena kirosanana. 

Pariisi puolestaan osoitti taas ylivoimaisuutensa näyttämönä, kun 29-vuotias ranskalainen mezzosopraano Axelle Saint-Cirel kajautti Marseljeesin vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn rakennetun valtavan kokoisen, upean Grand Palais’n katolta ja samalla itsensä planeetanlaajuiseen kuuluisuuteen.

Kansalliskaartin veto sykähdytti

Erityisesti minua sykähdytti Ranskan kansalliskaartin ja Aya Nakamuran yllättävä yhteisesiintyminen Taiteiden sillalla. 1990-luvulla asuin nimittäin viisi vuotta kansalliskaartin kasarmia vastapäätä ja kävin monet mukavat keskustelut heidän kanssaan väissämme olleella Rue de Babylonin pikkukadulla. 

Kukaan ei olisi osannut kuvitella, että kansalliskaartin arvokas soittokunta voisi kuuna päivänä esiintyä huippusuositun poptähden kanssa. 

Kaartin musiikkivastaava kertoi tv-haastattelussa, että olihan siinä haastetta, kun pitikin harjoitella liikkumaan letkeästi afrikkalaissyntyisen poplaulajan perässä.   

Kaksi suurinta jännityksen aihetta

Mutta kahta asiaa oikeasti jännitin koko spektaakkelin ajan: Miten ihmeessä Pariisin katoilla rankkasateessa juossut akrobaatti ikinä selviäisi tehtävästään elävänä, kun märät katot näyttivät pelottavan liukkailta? Mietin vain, olisiko muualla uskallettu ottaa samanlaista riskiä varsinkaan suorassa lähetyksessä, ja ihailin akrobaatin uskomatonta taitavuutta.

Toinen asia, jota jännitin, oli se, mihin ihmeessä akrobaatti sitä olympialiekkiä oikein kuljetti. Ensin olin varma, että Eiffel-torni olisi valittu liekin paikaksi, mutta kun akrobaatti lähti pois rautarouvan helmoista takaisin joenrantaa pitkin, olin pian vakuuttunut, että sijoituspaikkka olisi tietysti tulipalosta selvinneen Notre Damen katolla. 

Mutta kun akrobaatti kurvasikin Notre Damelta takaisin, olin ihan pihalla. Täytyy myöntää, että liekin asettaminen kuumailmapalloon ja sen lähettäminen Pariisin yötaivaalle juuri siltä kohdalta Concorden aukion reunaa, jossa Montgolfier ensimmäisen kerran nousi ilmaan keksintönsä kyydissä vuonna 1783, oli nerokas yllätys. 

Céline Dion hurmasi pariisilaiset

Kun kaikenlaisen kulttuurin suurta ilotulitusta oli kestänyt lähes neljä tuntia, kaikki lienevät yksimielisiä siitä, että Céline Dionin esitys Eiffel-tornin tasanteelta öinen Pariisi silmien alla oli dramaattisinta, mitä ajatella saattaa. 

Kun kappaleeksi oli valittu maailman kauneimmaksi rakkauslauluksi tituleerattu Hymni rakkaudelle, jonka Édith Piaf oli omistanut elämänsä suurelle rakkaudelle, Marcel Cerdanille, vain muutama viikko ennen tämän kuolemaa lento-onnettomuudessa, ja kun esittäjänä Eiffel-tornilla oli parantumattomasta sairaudesta kärsivä quebeciläinen maailmantähti Céline Dion, joka ei ole enää kyennyt esiintymään neljään vuoteen, tuli taas mieleen, että joskus voi elämä olla taruakin ihmeellisempää.

Esitys oli niin vaikuttava, että pariisilaiset parveilivat kukkakimppujen kanssa Dionin hotellin edessä, kun hän palasi sinne uskomattoman suorituksensa jälkeen. 

Kulttuurin suurvalta

Jos olisin itse saanut valita, olisin tehnyt spektaakkelista vähän pariisilaisemman panemalla siihen enemmän ranskalaisia ikivihreitä. Olen vakuuttunut, että se jos mikä olisi sykähdyttänyt katsojia ympäri maailmaa. Mutta nuorissa on tulevaisuus, ja totta kai show piti tehdä ennen kaikkea heille. Henkeä haukkoen nautin ennen kaikkea siitä, mihin kaikkeen spektaakkeli ylsi. 

Ranska osoitti suvereenisti olevansa yhä kiistatta kulttuurin suurvalta, mitä se on aina halunnut olla ja etenkin siitä lähtien, kun se nimitti maailman ensimmäisen kulttuuriministerin 1950-luvun lopussa. 

Silloin vallassa oli presidentti Charles de Gaulle, kenraali. Hän antoi ensimmäisen kulttuuriministerin salkun kirjailija André Malraux’lle, joka saikin paljon aikaan yhteensä kymmenen vuoden aikana. Malraux’n aikana nimittäin Pariisi pesi kasvonsa! Pakokaasuista mustuneet rakennukset putsattiin ensimmäistä kertaa, ja Pariisista tuli se kaunotar, jollaisena sen näimme olympiakisojen avajaisissa.

Vain lisää dramaattisuutta koko suureen show’hun toi rankkasade, joka kasteli ihan kaikki. Pekingin olympialaisten avajaisistahan sade karkotettiin kemiallisesti. Ranska oli kuitenkin päättänyt olla käyttämättä myrkkyjä.

Pari kolme kohtausta spektaakkelista oli sateen takia pitänyt jättää pois, mutta kaikki esiintyjät suorittivat tehtävänsä sateesta piittaamatta, ainakin se siltä näytti. Flyygelit säälittivät, mutta ainakin ne toimivat moitteettomasti vedenpaisumuksessakin.

Siivotonta ja rienaavaa?

Nautin siis avajaisillan annista täysin siemauksin – kunnes käväisin Twitterissä ja huomasin olleeni tyhmä ja naiivi, kun en ollut ollenkaan huomannut spektaakkelin siivottomuutta enkä myöskään sen hyökkäystä kristinuskoa vastaan. 

Siivottomuudesta voidaan olla monta mieltä, mutta nimenomaan taiteeseen on aina kuulunut asioiden rajuakin ravistelua, rajojen rikkomista ja jopa tiettyä dekadenssia. Ranskassa kansalaisten pukeutumiseen voivat puuttua niin puistovahdit kuin poliisikin, eikä kaikki ole sallittua niin kuin meillä Suomessa. Mutta näyttämöllä vallitsee taiteilijan vapaus, eikä siihen puututa.

Sen sijaan kristinuskon rienaamissyyte meni kyllä aivan yksiselitteisesti metsään. Siinä, missä jotkut tahot ovat olleet näkevinään Leonardo da Vincin ”Viimeinen ehtoollinen” -maalauksen rienaamista, näytöksen pääsuunnittelijan Thomas Jollyn mukaan tekijöiden mielessä onkin ollut ihan toinen taideteos, jossa on sitä paitsi enemmän henkilöhahmoja kuin da Vincin maalauksen 12 opetuslasta. 

Niin oli siis esityksessäkin, sillä inspiraatiolähteenä oikeasti ollut maalaus kuvaa olympialaisten alkuperämaan, Kreikan, mytologian jumalia herkuttelemassa Olympos-vuorella. 

Kyseessä on hollantilaisen taiteilijan Jan Harmensz van Bijlertin 400 vuotta sitten maalaama teos nimeltä ”Jumalien juhlat”. Kohusta on hyötynyt ennennäkemättömällä tavalla Dijonin kaupungissa sijaitseva Magnin-museo, jonka seinällä maalaus on ollut 1930-luvulta lähtien. Tähän asti huonosti tunnettu taiteilija on viimein päässyt parrasvaloihin, ja kiinnostus maalausta kohtaan on valtava.   

Hyötyykö kirkko?

Mutta ehkäpä sekaannuksesta johtunut kohu ja kristinuskon raivokas puolustaminen hyödyttää nyt Suomessa myös kirkkolaitosta. Kaiken logiikan mukaan ihmisiä pitäisi nyt kovasti kiinnostaa paluu kirkon huomaan sankoin joukoin. 

Meillähän kristinuskon puolesta mielensä pahoitti ulkomaankauppaministeri Ville Tavio. Samassa sakissa olivat Yhdysvalloissa presidenttiehdokas Donald Trump, Italiassa äärioikeistojohtaja Matteo Salvini ja Ranskassa äärioikeiston Marion Maréchal, Marine Le Penin sisarentytär, kaikki kallellaan Putiniin päin, joka sai näin hyvää tukea Kremlin trollitehtailulle. 

Venäjän median mukaan paitsi että avajaisseremonia oli kauhea myös urheilijoiden kohtelu on ollut Pariisissa hirveää, heitä pidetään nälissään, sängytkin ovat kovia, ja rottia on joka paikassa.   

Luksuskonserni maksoi viulut

Suomessa huolta on kannettu siitäkin, kuinka kalliiksi tällainen ylenpalttinen sirkushuvi on tullut. Avajaisjuhlaan on tosiaan uponnut 130 miljoonaa euroa, mutta viulut on maksanut kokonaan, ja pari kymmentä miljoonaa ylikin, maailman suurin luksustuotekonserni, ranskalainen LVMH.

Konserni pani paljon rahaa myös Notre Damen tuomiokirkon entisöimiseen. Konserniin kuuluvat muun muassa Dior, jonka valkoisessa asussa Céline Dion lauloi Eiffel-tornin tasanteella, sekä Louis Vuitton, jonka matka-arkkua näytöksessä raahattiin.

Uteliaisuudesta piti seuraavana aamuna vilkaista brittimediaa, jonka hampaissa rakkaimmat viholliset, ranskikset, aina ovat. BBC:n mielestäkin avajaisseremonia kuitenkin sytytti Pariisin ainutlaatuisella tavalla. 

Usein ranskalaiset saavat pyyhkeitä myös Atlantin takka, mutta ainakin  NBC-kanava suitsutti avajaisseremoniaa fantastisena. Los Angeles Times, jonka kotikaupungissa seuraavat kesäolympialaiset järjestetään neljän vuoden päästä, ylisti Pariisin avajaisia ainutlaatuisiksi koko olympiakisojen historiassa ja valitti, että nyt nousi rima heille todella korkealle. 

Macron hätiköi

Mutta miksi ihmeessä presidentti Emmanuel Macron ei odottanut olympiakisojen jälkeistä hyvää hetkeä järjestääkseen ennenaikaiset vaalit, kun tiesi, että hänellä on näin hyvä valttikortti kädessään? 

Ranskalaiset kiukuttelivat kisajärjestelyjen aiheuttamien haittojen takia kuin uhmaikäiset pikkulapset, mutta nyt, kun mitaleja satelee ja lähes kaikki ovat haltioissaan avajaisjuhlien glamourista, peräti 85 prosenttia kansalaisista hyväksyy kisat. 

Nyt jos koskaan olisi ollut oikea aika hajottaa hallitus ja julistaa uudet vaalit. Ties vaikka Macron olisi ne voittanut. Mutta hätähousulle se on nyt myöhäistä.