Helena Petäistön kolumni: Tällaiset olivat Erkki Liikasen vuodet Brysselin sisäpiirissä

Juuri ilmestyneissä muistelmissaan Liikanen kertoo omasta panoksestaan muutosten valmistelussa ja raottaa ovea Brysselin päätöksentekoon ja sisäpiireihin.

Verrattuna monien muiden maiden kiemuraisiin kuvioihin Liikasen valinta maamme ensimmäiseksi EU-komissaariksi sujui mutkattomasti. Demarit tarjosivat Liikasta, joka oli jo tehnyt neljä vuotta tehokasta työtä Suomen jäsenyyden petaamiseksi Brysselissä. Kepu päätyi lopulta ehdottamaan Esko Ollilaa, ja kokoomus ehdotti Pertti Salolaista, jäsenyysneuvottelujen toista vetäjää ja Eurooppa-ministeriä.

Liikasella oli onni matkassa, sillä presidentti Martti Ahtisaari oli sanonut selkeästi, että jos hallitukselta ei tule yksimielistä ehdokasta, hän nimittää Liikasen tämän kokemuksen perusteella. Eikä se pieleen mennyt, sillä kun komission tuleva puheenjohtaja Jacques Santer piipahti Helsingissä, hän ennusti tärkeää salkkua. Valinta oli ehdottomasti oikea, sillä ei kenelläkään muulla ollut samanlaisia verkostoja valmiina Brysselissä kuin Liikasella.

Oikeassa paikassa oikeaan aikaan

Voi sanoa, että Liikanen osui oikeaan aikaan oikeaan paikkaan.

Hän sai Santerin komission budjettikomissaarin salkun, jossa hän osallistui niin sanotun Agenda 2000:n valmisteluun. Se tarkoitti unionin rahoituskehyksen rukkaamista sellaiseksi, että läntistä Eurooppaa huomattavasti köyhemmät Itä-Euroopan maat voitaisiin ottaa unionin jäseniksi. Siinä historiallisessa saumassa budjettikomissaari olikin oikeasti tärkeä tappi.

Mutta ennen pääsyään tositoimiin Suomen Liikanen ja kahden muun uuden jäsenmaan tulokkaat, Ruotsin Anita Gradin ja Itävallan Franz Fichler, pääsivät ”harjoittelemaan” ilman salkkua legendaarisen Jacques Delorsin komission viimeisille viikoille.

Jacques Delors, suuri visionääri, joka oli ideoinut EU:lle sekä yhteisvaluutan että yhteismarkkinat ja runnonut ne läpi Ranskan presidentti François Mitterrandin ja Saksan liittokansleri Helmut Kohlin kautta, teki vaikutuksen myös Liikaseen. ”Kilpailu kannustaa, yhteistyö vahvistaa” Eurooppaa, oli Delorsilta uuden komissaarin mieleen painunut hyvä ohjenuora.

Jo neljä vuotta aiemmin, kun Liikanen oli saapunut Brysseliin Suomen edustajana, oli Delors hämmästyttänyt vaatimattomuudellaan. Kun Liikanen oli viimein päässyt esittäytymään komission puheenjohtajalle, ja kun tälle oli selvinnyt, kuinka pitkän ajan Suomen edustaja oli joutunut odottamaan audienssia, oli hän pitänyt sitä anteeksiantamattomana. Ranskalaiselle sellainen on harvinaista, kun kyseessä on pienen maan edustaja. Ensimmäisessä komission kokouksessa Liikasta hämmästytti sama vaatimattomuus: Delors ei pyrkinyt dominoimaan keskustelua.

Mepit eivät olleet tyytyväisiä Liikaseen

Jacques Santerin kutsusta lokakuussa 1995 kokoontuivat kaikki tulevan komission 19 jäsentä Senningenin linnaan Luxemburgiin seuraavan komission salkkujaolle. Myös lilliputtivaltion Santer oli Liikaselle yllätys: ”Mainettaan parempi johtaja, jolla on vahva moraali ja integriteetti”, hän luonnehtii. Kaikkien maanmiestensä tavoin Santer puhui yhtä sujuvasti ranskaa, saksaa kuin englantiakin tilanteessa kuin tilanteessa.

Salkkujaon jälkeen joutuivat komissaariehdokkaiden EU-parlamentin tentattaviksi. Suomalainen budjettikomissaari oli kuulemisessaan varovainen eikä lupaillut liikoja ja joutui lopulta niiden viiden komissaarin joukkoon, joihin mepit eivät olleet tyytyväisiä. Kun Liikaselta kysyttiin vuotta myöhemmin, miten hän nyt menettelisi meppien grillauksessa, vastaus kuului: ”Puhuisin pitempään, mutta sanoisin vähemmän.” Eurooppalainen retoriikka oli mennyt nopeasti perille.

Yhtä ilmiömäisen nopeasti Liikanen oli oppinut ranskan kielen. Itse muistan hänen täysin ranskankieliselle porukalle isännöimät päivälliset vain toista vuotta hänen Brysseliin tulonsa jälkeen ja yllätyin, miten hyvin hänellä jo oli hallussaan ”la langue de Molière”, Molièren kieli.

Kirjassaan Liikanen muistuttaa, että kyllä englannillakin Brysselissä ymmärretyksi tulee, mutta jos haluaa itse saada oikeasti ja paljon tietoa, on ranska välttämätön. Siihen lisäisin hyvän bisnesmiehen tavoin, että kyllä englannilla aina ostaa voi, mutta myymiseen tarvitsee ranskaa.

Brysselissä tappava työtahti

Liikanen ei rikkonut komissaarina lasikattoa, mutta lasioven hän rikkoi niin vauhdikkaasti, että alkutaival alkoi otsassa laastari, jonka alla oli viisi tikkiä. Onneksi alaovella odottelivat vakituiset maratonkaverit, Finnairin Brysselin toimiston johtaja Pekka Airaksinen sekä Jukka Luostarinen, jotka veivät verissä päin ryntäilevän komissaarinplantun ensiapuun

Jos joku vielä epäilee, että ”Rysselin herrat” vain lorvailevat, kirjasta selviää, miten tappavaa työtahti komissiossa oikeasti on. Juoksu- ja maratoniharrastusta siinä totisesti tarvitsee, että selviää rääkistä elävänä.

Komission virkamiesten työpäivä alkaa kello 9 aamulla ja päättyy aikaisintaan kello 18, komissaarien kabineteissa vasta kello 19 illalla. Pääjohtajat ja komissaarit löytyvät kuitenkin työpaikalta aina kello 20:een asti. Lauantait voi huilata, mutta useimmat paiskivat töitä jo sunnuntaina iltapäivällä.

Siihen lisätyt lukuisat virkamatkat sekä yömyöhään kestävät ministerikokoukset verottavat hyvääkin kuntoa.

Isän kuolema, tyttären häät ja ensimmäinen lapsenlapsi menevät kymmenen vuoden sumussa

Myös EU-komissaarin yksityiselämä oli rankalla tavalla paitsiossa koko pestin ajan, ja kirjan koskettavin osa sivuaakin sitä.

Heti ensimmäisen komissaarikauden alussa Liikasen isä sairastui Alzheimeriin, eikä puhelimen päässä ollut enää entistä isää. Kohta tuli sekin kerta, kun Liikanen pääsi viimein katsomaan isäänsä eikä tämä enää tunnistanut poikaansa. Siinä oli pala kurkussa lupsakallakin savolaisella.

Samassa kymmenen vuoden sumussa menevät isän kuolema, tyttären häät, ensimmäinen lapsenlapsi ja vaimon tohtorinväitös. Komissaarilla ei ole tuuraajaa, ja edessä odottava työtaakka vain kasaantuu, jos joutuu ottamaan vähänkään vapaata.

”Liikasen tehtävä oli saada budjettikehitykseen sellaista tehoa, että kymmenen uutta jäsenmaata mahtuisi sisään”

Kotimaassa vaihtui hallitus heti Liikasen ensimmäisenä komissaarikeväänä. Kirjan luonnehdinnan mukaan siinä siirryttiin Esko Ahon puolustavalta linjalta Paavo Lipposen menoon Euroopan ytimiin.

Brysselissä uusi pääministeri julisti, että Suomi hyväksyy isojen maiden johtajuuden, mutta niin, että pienten maiden asema turvataan. Päivällispöydässä tarkasti kuunteleva Lipponen lohkaisi lopuksi, että keskustelu on ollut erinomainen, sillä se vahvisti hänen omia käsityksiään.

Kirjan mukaan jo marraskuussa 1995 presidentti Ahtisaari puolestaan kertoi Santerille Suomen pyrkivän myös rahaliittoon.

Savolainen piällysmies istui nyt EU:n päättävässä pöydässä, johon Suomi oli pitkään halunnut, eikä Liikasella totisesti ollut töistä puutetta.  Hän kuului siihen viiden komissaarin joukkoon, joiden tehtävänä oli laatia niin sanottu Agenda 2000, joka valmisti unionia suureen itälaajentumiseen.

Liikasen tehtävä oli saada budjettikehykseen sellaista tehoa ja tiukkuutta, että peräti kymmenen uutta jäsenmaata mahtuisivat sisään. EU:n elinten mankelin läpi selvittyään neuvottelutuloksen nuiji läpi puheenjohtajamaan Saksan liittokansleri Gerhard Schröder Berliinin huippukokouksessa maaliskuussa 1999. Kello oli 5.30 kukonlaulun aikaan.

Saman vuoden alussa puolustusliitto Nato oli jo ehtinyt laajentua itään. Uusiksi jäseniksi oli otettu Puola, Unkari ja Tsekki.

Huippukokouksesta, jossa päätettiin rahaliittoon siirtymisestä, oli juhlavuus kaukana

Myös EU:ssa oli tapahtunut suuria, sillä rahaliitto oli päässyt loppusuoralle. Komission mukaan 11 maata täytti rahaliiton kriteerit, Suomi ainoana Pohjoismaana.

Maaliskuussa 1998 lyötiin maiden väliset valuuttakurssit lukkoon. Toukokuun huippukokouksessa oli määrä päättää siirtymisestä rahaliittoon ja valita Euroopan keskuspankille sen ensimmäinen pääjohtaja ja johtokunta.

Historiallisesta kokouksesta oli kuitenkin juhlavuus kaukana, kun alettiin kiistellä Euroopan keskuspankin pääjohtajanimityksestä. Ranskan presidentti Jacques Chirac piti kiinni Saksan ja Ranskan sopimuksesta, jonka mukaan EKP:n sijaintipaikka olisi Saksan Frankfurt ja ensimmäinen pääjohtaja ranskalainen. Hollannin Wim Duisenberg ei siis kelpaisikaan. Nahkapäätöksellä ensimmäinen pääjohtajakausi jaettiin kahtia; ensimmäisen puoliskon johtajuutta pitäisi Duisenberg, toisen puoliskon Ranskan Jean-Claude Trichet.

Euron kolikot ja setelit tulivat eurooppalaiseen todellisuuteen tammikuun 1. päivänä 2002, Suomessa tuntia ennen muita jäsenmaita. EU oli siirtynyt lopullisesti yhteisvaluutan aikaan.

Liikanen koki ainutlaatuisen komission kaatumisen

Suomi puolestaan pääsi johtamaan unionin uudelle vuosituhannelle, sillä vuoden 1999 toinen puolisko oli maamme ensimmäisen EU-puheenjohtajuuden aikaa.

Pääministeri Lipponen päätti tehdä sen niin näkyvästi, ettei se heti unohtuisi, ja onnistui siinä, sillä vieläkin tuota puheenjohtajuutta pidetään yhtenä EU:n onnistuneimmista ja Tampereen huippukokousta EU:n historian 20 merkittävimmän huippukokouksen joukossa. Siitäkin huolimatta, että Suomelle tärkeä EU-komissio oli joutunut myrskyn silmään.

Tässä osuudessa kirja muuttuu jännittäväksi dekkariksi. Liikanen sai kokea oikein omissa nahoissaan ainutlaatuisen tapahtuman EU:n historiassa, nimittäin komission kaatumisen.

Siihen nivoutui lopulta myös Liikaseen kohdistunut henkilökohtainen hivutus, kun ASSI-yhtiöksi kääntynyttä komissaarin puolison Assi Liikasen työtä katsottiin nepotismiksi.

EU:n petostutkimus oli tosin jo osoittanut, ettei mitään sellaista ollut tapahtunut, mutta nyt siihen palattiin taas lisätodistuksena komission mädännäisyydestä.

Se oli kova pala suomalaiskomissaarille ja liikaa hänen puolisolleen, joka päätti palata Suomeen.

Komission ero todellinen jännitysnäytelmä

Kaikki alkoi siitä, kun ranskalaisen Libération-lehden supertoimittaja Jean Quatremer, joka vaikuttaa yhä Brysselissä ja jonka Liikanen tunsi hyvin, oli paljastanut ranskalaiskomissaari Édith Cressonin rötöksen.

Tämä Ranskan entinen ensimmäinen naispääministeri oli palkannut neuvonantajakseen hammaslääkärinsä René Berthelot’n kiertäen EU-rekrytoinnin sääntöjä.

EU-parlamentti haistoi tässä sopivan sauman näyttää muskeleitaan. Riippumaton tutkimuskomitea asetettiin perkaamaan koko Santerin komission toimintaa. Lopulta EU-parlamentti äänestikin luottamusäänestyksessä komission pystyssä pysymisen puolesta.

Mutta Cresson ei suostunut eroamaan. Liikanen arvioi, että Ranskalle sen komissaarin eroaminen komission ainoana jäsenenä olisi ollut liian noloa.

Mielenkiintoista on, että kun sirkeäsilmäinen Cresson istui Liikasen työhuoneessa puolustamassa omaa työosuuttaan, Liikanen keskeytti kollegansa puhetulvan kertomalla, ettei tämän suinkaan tarvitse erota yksin, sillä koko komissio eroaa. Siinäpä paukku!

Liikanen oli nimittäin nähnyt tutkimuskomitean alkuperäiseen raporttiin yllättäen lisätyn yksittäisen lauseen. Sen mukaan koko komissiosta ei löytynyt vähintäkään vastuuntuntoa.

Se oli karu toteamus, joka naulasi komission kohtalon. Liikasen dekkari ei kerro, miten ja mistä tällainen lause oli raporttiin ilmestynyt. Hän piti sitä täysin epäoikeudenmukaisena Santerille. Nyt oli siis tämäkin nähty, kokonaisen komission kaatuminen.

Liikanen palasi vielä komissaariksi

Se tiesi Liikaselle epävarmuuden aikaa. Kotimaassa presidentti Ahtisaari ja pääministeri Lipponen tukivat kyllä Liikasen jatkamista vielä seuraavassa komissiossa. Mutta sallisiko vallantunnossaan pullisteleva parlamentti, että joku sen mukiloimista Santerin komissaareista palaisi vielä seuraavan komission mukana?

Se onnistui, Liikanen sai kuin saikin palata yhtenä harvoista Santerin komission jäsenistä. Niin hän sai siis työskennellä vielä kolmannenkin komission puheenjohtajan, italialaisen demarin Romano Prodin alaisuudessa. Passiivisella otteella komissiota vetänyt Prodi oli kuitenkin pettymys Liikaselle.

Kaiken lisäksi Prodi palautti nimityksiin nepotismin, jonka Santer oli saanut valtavalla vaivalla kitketyksi komissiosta.

Nokialandista tuleva komissaari nappasi keskeisen teollisuussalkun, johon sisältyi taas suuria tulevaisuuteen tähtääviä tehtäviä kuten tietoyhteiskunnan kehittäminen ja uusi kemikaalilainsäädäntö. Laajakaistat tuotiin eurooppalaisiin koteihin ja kouluihin, ja internetin käyttö lisääntyi huimasti.

EU:n elintarvikeviraston havittelu Suomelle johti legendaariseen farssiin

Tämän Liikasen toisen komissaarikauden aikana Suomi ajautui elämääkin suurempaan draamaan, kun se alkoi havitella EU:n elintarvikevirastoa.

Muitakin maita oli apajilla, muun muassa Ranska ja Espanja, mutta kaikki antoivat tukensa Suomelle, ainoalle maalle, jolla ei ollut vielä yhtään EU-virastoa. Kaikki muut paitsi Italian pääministeri Silvio Berlusconi, joka oli ehtinyt luvata viraston kamulleen, Parman pormestarille.

Kun Suomi ei antanut periksi, sai kilpa jo farssin piirteitä. Berlusconin mielestä elintarvikevirastoa ei voitu sijoittaa Suomeen, sillä eiväthän suomalaiset tiedä edes, mitä on ”prosciutto”. MTK puolestaan toimitti jouluksi Berlusconille suomalaisen kinkun, ja Suomen nakkikioskeilla komeilevat Berlusconi-makkarat tekivät kauppansa.

Teollisuuskomissaari Liikasella oli kotimaalleen sopiva ratkaisu, sillä hän oli taas vaativan hankkeen, uuden kemikaalilainsäädännön, kimpussa.

Sitä oli työstämässä kaksi komissaaria, Liikasen lisäksi ruotsalainen ympäristökomissaari Margot Wallström. Uuden lainsäädännön oli toisaalta määrä vahvistaa Euroopan kilpailukykyä ja toisaalta täyttää terveys- ja ympäristövaatimukset, siis aivan uudenlaista vastuullista lain laadintaa.

Liikanen vinkkasi, että Suomen olisi viisasta hakea uutta kemikaalivirastoa, joka perustetaan rekisteröimään ja valvomaan kemikaaleja.

Näin Suomi tekikin, kun vuoden 2003 syksyllä EU-puheenjohtajuutta veti Italia. Virastokiista ratkesi lopulta parhain päin. Herkutteleva Berlusconi sai Parmalle elintarvikeviraston, ja Helsinkiin tuli monien arvioiden mukaan sitä vieläkin tärkeämpi EU:n kemikaalivirasto. 

Liikasen kirjasta paljastuu hyvin, miten savolainen piällysmies oli Brysselissä kuin kala vedessä, verkostot pelasivat erinomaisesti ja paljon saatiin aikaiseksi.

Sujuvasti soljuva kirja on erittäin mielenkiintoista luettavaa kaikille Euroopan unionista kiinnostuneille. Näinä populistiaikoina EU tarvitsee vahvoja puolustajia. Euroopan sinnikkäänä rakentajana tunnettu Liikanen olisi voinut lisätä hiukan enemmän perusteltua pohdintaa EU:n tärkeydestä ja merkityksestä meille kaikille suomalaisille.

Korjaus: Euron kolikot ja setelit tulivat eurooppalaiseen todellisuuteen tammikuun 1. päivänä 2002. Kirjoituksessa kerrottiin ensin virheellisesti vuosi 1999.