Keskiviikkona Pariisissa kuollut Jacques Delors on vaikuttanut jokaisen eurooppalaisen jokapäiväiseen elämään enemmän kuin kukaan muu johtaja toisen maailmansodan jälkeen, kirjoittaa MTV Uutisten kolumnisti Helena Petäistö.
Kun suomalainen kurkistaa kukkaroonsa, saattaa siellä olla Matti. Mutta jos siellä kahisee tai kilisee, silloin siellä onkin Jacques.
Näin on ollut aina vuodesta 1992 lähtien, sillä ”euron isä” on todellakin silloinen, kaikkien aikojen vahvin EU-komission puheenjohtaja, ranskalainen Jacques Delors (20. 7. 1925 – 27. 12. 2023). Ilman Delorsin ideoimaa ja junailemaa euroa joutuisimme edelleenkin vaihtamaan valuuttaa joka maassa Suomen ulkopuolella ja jonottamaan lentokenttien valuutanvaihtoluukuilla heti passijonotuksen jälkeen, sillä pelkällä luottokortilla ei vielä nykyäänkään pärjää ihan joka tilanteessa. Saisimme ehkä yhä poistua häntä koipien välissä eurooppalaisten maakuntien pankkikonttoreista, joissa Suomen markkaa ei ollut koskaan nähtykään, eikä sitä siis myöskään vaihdettu. Ja pysymään valppaana etelänmaiden vaihtokonttoreissa, joissa huijaaminen ei ollut harvinaista.
Lue myös: EU-komission entinen puheenjohtaja Jacques Delors kuollut
Lentokentillä, rautatieasemilla ja satamissa juuttuisimme jonoihin passin kanssa. Autolla liikkuessamme joutuisimme matelemaan kilometrikaupalla ennen jokaista rajaa ja lopulta pysähtymään passitarkastukseen kaikkialla Pohjoismaiden ulkopuolella, pahimmassa tapauksessa myös ajamaan auton sivuun tullitarkastusta varten. Rekkakuskit sen alituisen riesan parhaiten tuntisivat, mutta hyvällä tuurilla pääsisi tavallisen henkilöauton omistajakin tyhjentämään takakonttinsa tullikamarin tiskille – rankkasateella tietysti.
Eläköön Delorsin visioima neljän vapauden Eurooppa, jossa tavarat ja palvelut, pääomat ja ihmiset saavat vapaasti liikkua maasta toiseen. Joka kerta Britanniaan ja Sveitsiin mennessä tulee Delorsia edeltänyt Eurooppa mieleen – eikä sitä ole todellakaan ikävä.
Tarjous Lipposelle
Tämän kaiken sai aikaiseksi Euroopan yhdentymisen väsymätön visioija ja puolesta puhuja vain yhdessä vuosikymmenessä. Pienen miehen mitättömän ulkokuoren alla oli kirkas visio, piinkova tahto, vahva velvollisuudentunto, peräänantamattomuus ja poikkeuksellisen korkea työmoraali. Se tarkoitti sitä, että Euroopan hyväksi uurastava ahkera työmyyrä käytti lähes jokaisen tunnin ja minuutin, jotka hänen Brysselin kymmeneen vuoteensa mahtui, vain työhön tehdäkseen Euroopasta vahvan unionin, jolla olisi paikkansa ja vaikutusvaltaa maailmassa.
Samaa tinkimätöntä työmoraalia hän vaati Brysselissä myös alaisiltaan. Viikosta löytyi vain yksi tunti, jolloin hänen kansliansa virkamieskunta sai omien sanojensa mukaan olla rauhassa; se oli sunnuntaimessun aikaan. Hartaana katolisena Delors piti kiinni yhdestä riennosta, kun kaikista muista hän kieltäytyi.
Delorsin merkitystä Euroopan rakentajana pidetään yhtä suurena kuin ”Euroopan isien” Jean Monnet’n ja Robert Schumanin, jotka panivat alkuun Euroopan talousyhteisön, EEC:n, vuonna 1958. Kaiken kaikkiaan vain kolmelle eurooppalaiselle on annettu Euroopan kunniakansalaisen arvo. Nämä kolme ovat Jean Monnet, Helmut Kohl ja Jacques Delors.
Lue myös: Helena Petäistö: Helmut Kohl oli valtava auktoriteetti
Delorsia on tituleerattu myös Euroopan Henry Kissingeriksi, sillä vaikka hän oli viime vuosina vetäytynyt julkisuudesta, osallistui hän lähes loppuun asti eurooppalaiseen keskusteluun kannanotoillaan ja kirjoituksillaan perustamansa, Pariisissa, Brysselissä ja Berliinissä toimivan Notre Europe -tutkimuslaitoksen kautta. Aivan kuin Kissingerin mielipidettä kyseltiin Yhdysvaloissa lähes kaikissa asioissa, EU-asioissa oltiin kiinnostuneita tietämään, mikähän Delorsin nkäsitys oli tai mitä hän kussakin tilanteessa tekisi.
Laitoksen nimi on nykyään L’Institut Jacques Delors. Suomesta instituutin komiteatyöskentelyyn osallistui Paavo Lipponen, jolle Delors tarjosi jossakin vaiheessa jopa tutkimuslaitoksensa johtajuutta. Siihen tarjoukseen olisi kannattanut tarttua.
Suosituin presidentti, jota ei koskaan valittu
Suru-uutisen julkistamisen jälkeen suurta eurooppalaista syvästi kunnioittavat surunvalittelut tulvivat tasapuolisesti niin oikealta kuin vasemmalta. Saksan liittokansleri Olaf Scholzin tiivisti hyvin. Hänestä Jacques Delors, visionääri, oli edistänyt Euroopan yhdentymistä enemmän kuin kukaan muu.
Ranskan presidentti Emmanuel Macron luonnehti Delorsia Euroopan väsymättömäksi rakentajaksi: ”Hänen sitoutumisensa Euroopan ihanteelle ja hänen suoraselkäisyytensä jäävät meille inspiraation lähteeksi.” Macron oli kahden viime vuosikymmenen kuluessa ainoa presidenttiehdokas, jolle Delors antoi julkisen tukensa vuonna 2017. Macron nimittäin teki sen, mitä Delors ei koskaan uskaltanut tehdä ja jota hän tiettävästi jäi lopulta katumaan viime vuosina.
Sillä jokaiselle ranskalaiselle Delors on vielä enemmän kuin suuri eurooppalainen, ennen kaikkea ”Ranskan suosituin tasavallan presidentti, jota ei koskaan valittu”! Ja aivan ainutlaatuistahan se on: Mies, jonka kansansuosio on niin suuri, että mielipidemittaukset ennustavat hänelle kirkasta ja helppoa voittoa presidentinvaaleissa, päättääkin olla lähtemättä koko kisaan. Du jamais vu! Eihän sellaista ollut todellakaan koskaan nähty.
Kun Delorsin kymmenen vuoden jakso ”Brysselin tsaarina” – niin kuin amerikkalaismedia häntä kutsui – lähestyi loppuaan, alkoi hänen nimensä nousta kevään 1995 presidentinvaaleja edeltävänä syksynä kaikkein suosituimpana ehdokkaana. Kunhan tsaari vain palaisi Pariisiin, EU:n toiseksi suurimman jäsenmaan, Ranskan, presidentin virka olisi hänen, s’il vous plaît.
3:09
Katso myös: EU-puheenjohtaja Jacques Delors vieraili Suomessa kesällä 1994.
Joulukuun 1994 EU-huippukokouksessa Saksan Essenissä ei ranskalaismedia eikä sen yleisö ollutkaan tippaakaan kiinnostunut huippukokouksen tuloksista, vaan siitä, lähteekö Delors presidenttiehdokkaaksi vai ei. Brysselin kirjeenvaihtajat tiesivät, että Delors oli elänyt jatkuvaa psykodraamaa päivästä toiseen, sillä hän ei ollut aidosti osannut päättää, mitä tehdä. Kun Delors ei vieläkään suostunut vastaamaan kysymykseen, keksi Ranskan televisio tehdä illan uutislähetykseen kyselyä siitä, mitä ulkomaiset toimittajat asiasta veikkaavat. Minäkin olin mukana jutussa ja yksi aniharvoista, joka veikkasi, ettei Delors lähde ehdokkaaksi.
Jännitys nousi huippuunsa seuraavana iltana, kun kansansuosikki oli Ranskan television huippusuositussa sunnuntai-illan haastatteluohjelmassa tentittävänä tunnin ajan. Kun kaikkien odottama kysymys tuli, loistavana ja luontevana puhujana tunnettu Delors, joka puhui aina ilman minkäänlaista paperia, otti yllättäen esille paperiarkin, johon hän oli kirjoittanut vastauksen ja sen perustelut. Kyseessä oli siis selvästi hänelle äärimmäisen vaikea tilanne. ”Olen päättänyt, että en asetu presidenttiehdokkaaksi”, hän viimein luki tekstin lopusta katsettaan tuskin paperista nostamatta.
Se oli totta kai uutispommi Ranskassa, mutta kovin paljon en ollut yllättynyt, sen verran olin häneen Brysselissä vuosien aikana törmännyt ja muistin senkin, että Delors oli jo aiemmin kieltäytynyt pääministerin tehtävästä. Myöhemmin, kun Delors palasi Brysselistä Pariisiin, hän kutsui minut mukaan muutamiin toimittajalle hyödyllisiin kokoonpanoihin, ja niiden yhteydessä näin hänen kanssaan joskus kadulla kävellessä, miten pariisilaiset pysäyttivät häntä jatkuvasti sanoen: ”Oh, Monsieur Delors, kiitos siitä, mitä olette tehnyt meidän hyväksemme! Teitä minä olisin äänestänyt!”
2:43
Katso Kymmenen uutisten juttu Delorsin Suomen-vierailulta vuodelta 1988.
Taisteleva valtiovarainministeri
Oli ilmiselvää, että kaikenlaisiin vallantavoittelijoihin kyllästyneet kansalaiset kokivat Delorsin toisenlaiseksi totuudentorveksi, joka ei luvannut kuuta taivaalta äänten kalastamiseksi, mutta oikeasti pyrki parantamaan ranskalaisten oloja. ”Minä en lupaa teille mitään kirsikanpoimintaretkeä,” oli hän varoittanut jo aikoinaan Ranskan valtionvarainministerinä.
Ranskan viidennen tasavallan päämieheksi oli noussut ensimmäistä kertaa sosialisti. Vasemmistopresidentti François Mitterrand ei ymmärtänyt taloudenpidosta yhtään mitään, ja alkoi toteuttaa mielettömiä vaalilupauksiaan kuten esimerkiksi 60-vuoden eläkeikää niin innokkaasti, että maan valtionkassa ammotti pian tyhjänä, ja frangi oli jouduttu devalvoimaan kolme kertaa kahden vuoden aikana. Pitkän uran Ranskan keskuspankissa tehnyt Delors oli epätoivon partaalla ja uhkasi erota hallituksesta lukuisia kertoja.
Sosialismin idealismiin höyrähtänyt Mitterrand halusi näyttää maailmalle ranskalaisen sosialismin mallin ja oli jo vetämässä Ranskaa pois Euroopan valuuttakäärmeestä. Delors joutui käymään niin kovan taistelun sen estämiseksi, että Brysselin isännyyden ottaessaan hän oli valmiiksi kovaksikeitetty kaikenlaisten kriisien varalta.
Delors pani voimaan kunnon hevoskuurin ja jopa valuuttarajoitukset, joilla hän näytti kansalaisille konkreettisesti, ettei kyseessä ole leikinasia. Incroyable, mais vrai! Uskomatonta, mutta totta! Delors sai ranskalaiset, ikuiset kadulla riehujat, ymmärtämään kuripolitiikan välttämättömyyden ja hyödyt, kun he näkivät, miten talouden rattaat saatiin pyörimään ja he hyötyivät siitä. Delors teki kuin tekikin heinäsirkoista muurahaisia.
Tukea Rautarouvalta
Niistä ajoista lähtien kumpusi kansan luottamus Delorsiin koko kansan keskuudessa. Delors oli aloittanut yhteiskunnallisen vaikuttamisen oikeistoleirissä gaullistipääministeri Jacques Chaban-Delmasin talousneuvonantajana. Sosialistipuolueeseen hän liittyi vasta lähes 50-vuotiaana. Hänen ikuinen ongelmansa olikin, että sosialistit pitivät häntä liian oikeistolaisena ja oikeisto liian sosialistina. Delorsin aktiivinen katolisen uskon harjoittaminen oli myös epäilyttävä asia sosialistien silmissä, sillä vallankumousperinteen mukaisesti maan vasemmisto pitää itsensä kaukana kirkosta ja papistosta. Mutta kansa niin oikealta, vasemmalta kuin keskustastakin oli hänen takanaan.
Niistä ajoista lähtien Delorsin taloustaitoja alettiin arvostaa myös Ranskan naapurimaissa. Ennen kaikkea Saksan liittokansleri Helmut Kohl, joka oli kyllästynyt tulemaan jatkuvasti tuhlailevan Ranskan avuksi, ilahtui järkevästä valtionvarainministeristä, mutta myös Britannian pääministeri Margaret Thatcher kiinnitti tyytyväisenä huomionsa häneen. Tosin Thatcher manasi myöhemmin moneen kertaan Delorsin pyrkimyksiä ajaa Eurooppa aina vain tiiviimpään unioniin.
Kohl ja Mitterrand olivat sopineet keskenään, että EU-komission seuraava puheenjohtaja olisi ranskalainen. Mitterrand ehdotti virkaan mopsin näköistä ulkoministeriään Claude Cheyssonia, mutta Thatcher torppasi Cheyssonin, joka oli vastustanut Britannian käymää Falklandin sotaa. Sen sijaan taloustaituri Jacques Delors kelpasi vielä silloin Rautarouvalle mainiosti. Ja kun Helmut Kohl halusi myös Delorsin Brysselin isännäksi, oli asia selvä.
Kun Delors vielä viisaasti antoi varhain tukensa Saksojen yhdistymiselle, silotti se merkittävällä tavalla hänen kunnianhimoista projektiaan tehdä löysästä Euroopan yhteisöstä todellinen Euroopan unioni. Sillä eurohan oli Saksojen yhdistymisen hinta. Ranska pelkäsi Suur-Saksaa kuin ruttoa, ja Kohl ymmärsi sen. Mitterrand puolestaan ymmärsi Kohlin halun yhdistää kansansa Berliinin muurin murruttua. Delors ehdotti ratkaisuksi yhteistä eurooppalaista valuuttaa, jolla Saksa sidottaisiin Eurooppaan niin, ettei se enää koskaan voisi aloittaa sotaa Ranskaa vastaan.
Euro oli siis puhtaasti poliittinen projekti.
Valuvikainen euro
Jo Ranskan valtionvarainministerinä Delors oli kiertänyt Euroopan yhteisön jäsenmaissa testaamassa kolmea ideaa; Euroopan yhteistä valuuttaa, yhteistä puolustusta ja yhteisön instituutioiden demokratisointia. Mikään ei saanut kaikkien silloisten 12 maan kannatusta. Niinpä hän Brysseliin saavuttuaan tuuppasikin liikkeelle neljän vapauden idean, tavaran, pääoman, palveluiden ja myös ihmisten vapaan liikkuvuuden, joka alkoi toimia vuonna 1992. Se oli helpoin toteuttaa, sillä se sai kaikkien paitsi Britannian kannatuksen.
Thatcherin seuraaja pääministeri John Major keksi ”opt-outin” periaatteen, eli Britannialle kelpasivat kyllä yhteismarkkinat, mutta ei ihmisten vapaa liikkuminen Kanaalin kahden puolen.
Euro taas ei toteutunut niin kuin sen olisi Delorsin mielestä pitänyt. Hän varoitti jatkuvasti, ettei yhteisvaluutta voi menestyä, ellei euroalueen maiden talouspolitiikka ole synkassa keskenään. Vielä kaksi vuotta ennen eurokriisiä Delors varoitti tekemässäni haastattelussa vaarasta, joka liittyy siihen, että euro ontuu yhdellä jalalla, kun sillä on vain yhteinen rahapolitiikka, mutta ei yhteistä talouspolitiikkaa.
Tämä oli täysin Delorsin ja Mitterrandin tiedossa Maastrichtin huippukokouksessa, jossa he hyväksyivät euron valuvian kanssa. Saksa oli luopunut Ranskan vaatimuksesta ja Euroopan yhtenäisyyden nimissä ainoasta sodanjälkeisestä ylpeyden aiheestaan, vahvasta D-markasta. Se oli niin valtava ponnistus Kohlilta, että hänen oli saatava vaatimuksensa läpi. Delors totesikin joissain käänteessä, että kaikki saksalaiset eivät usko Jumalaan, mutta kaikki heistä uskovat Bundesbankiin, Saksan keskuspankkiin.
Lopulta Maastrichtin yön tunteina Delors ja Mitterrand päättivät hyväksyä euron vikoineen päivineen, sillä molemmat tiesivät, että historiallinen aikaikkuna oli siinä eikä se enää koskaan toistuisi. Ranska myös toivoi, että ennen yhteisvaluutan ”lukitsemista” vuonna 1999 sillä olisi aikaa kääntää Saksan pää. Mutta vasta eurokriisin pakottamana euromaat ovat kiireessä kursineet kokoon keinoja harmonisoida eri maiden talouspolitiikkaa keskenään.
Kolme periaatetta
Luomuksistaan Delors oli tyytyväisin yhteismarkkinoihin ja neljän vapauden toteutumiseen, mutta myös nuorille, Euroopan tulevaisuudelle, ideoimaansa Erasmus-vaihto-opiskeluohjelmaan. Sen ansiosta yli 12 miljoonaa nuorta eurooppalaista on saanut mahdollisuuden opiskella kotimaansa ulkopuolella jossakin muussa EU-maassa. Ei ihme, että brittinuoret olivat lähes kokonaisuudessaan Britannian EU:ssa pysymisen kannalla. Sen sijaan euron toteutuminen sellaisena kuin se tehtiin oli Delorsille jatkuva huolen ja tyytymättömyyden aihe.
Delorsin talousmalli Euroopan unionille perustui kolmeen periaatteeseen: kilpailuun, joka stimuloi; yhteistyöhön, joka vahvistaa; ja solidaarisuuteen, joka yhdistää. Delorsin poliittinen aktiivisuus oli lähtenyt nuorena liikkeelle sellaisesta harvinaisuudesta kuin kristillisestä ammattiyhdistysliikkeestä, jossa hän tapasi myös tulevan vaimonsa, tummatukkaisen baskitytön, Marien. Tämän tausta mielessään Delors pyrki aina löytämään tasapainon talouskurin, vapaan markkinatalouden, työntekijöiden oikeuksien sekä hyvinvointiyhteiskunnan kesken.
Hänen ajattelunsa ei siis ollut kaukana pohjoismaisesta sosiaalisen markkinatalouden mallista, ja häntä harmitti viime vuosiin asti, että siitä loitonnuttiin.
Jazz huokutteli Suomeen
Delorsin Brysselin vuosiin osuivat myös suuret kansainväliset turbulenssit. Monien muiden tavoin Delors hidasteli reagoinnissaan Neuvostoliiton hajoamiseen. Mutta kun asiat lähtivät vyörymään, oli hänen hyväksyttävä myös puolueettomien maiden rynnistys Euroopan unioniin. Hän tuli käymään Suomessa jo Harri Holkerin pääministerikaudella, mutta hänen merkittävin Suomen vierailunsa järjestettiin kesällä 1995 EU-jäsenyyttä koskevan kansanäänestyksen alla. Taktisista syistä Suomen oli määrä järjestää kansanäänestys ensimmäisenä, sillä hankalan geopoliittisen asemansa takia Suomen odotettiin äänestävän varmimmin jäsenyyden puolesta ja siten antavan mallia muille.
Virallisesti Delors tuli pääministeri Esko Ahon kutsusta puhumaan Kokkolan Chydenius-seminaariin, mutta varsinaisena houkuttimena olivat Porin jazzfestivaalit, sillä jazz oli hänen suuri intohimonsa, jopa enemmän kuin jalkapallo, koripallo ja kilpapyöräily, joita hän yritti seurata, jos Euroopan rakentamiseltaan ehti. Mutta nyt piti saada suomalaiset vakuuttuneiksi siitä, että EU-jäsenyys oli meille hyvä asia, ja siihen tarvittiin mediaa.
Niinpä molemmat valtakunnalliset tv-uutiset olivat paikalla. Haastattelin Delorsia kokkolalaisen laatikkohotellin kabinetissa. Kun olin saanut esitetyksi pakolliset maatalouteen liittyvät kysymykset, Suomen jäsenyysneuvottelujen vaikeimmat kompastuskivet, siirryin suomalaisia ehdottomasti eniten askarruttavaan asiaan: ”Monsieur Le Président, herra puheenjohtaja, jos Suomen itärajalla tapahtuisi jotakin huolestuttavaa, tulisiko EU apuun?”
Vastaus tuli epäröimättä, salamannopeasti ja painokkaasti: ”Oui! – sauf circonstances exceptionnelle! Kyllä! – paitsi poikkeusolosuhteissa!
Vastaus jäi elämään aina kansanäänestykseen asti. EU-jäsenyyden kannattajat painottivat kampanjassaan sitä, että kuulittehan, Delors sanoi selvästi Oui!
Myös EU-jäsenyyden vastustajat pääsivät muistuttamaan, että kuulittehan, että Delors puhui mahdollisista poikkeusolosuhteista, jotka estäisivät avunannon. Sacré Jacques!
Lajinsa viimeinen
Brysselin pestiltä Pariisiin palattuaan Delors jatkoi töiden paiskimista pois parrasvaloista Ranskan talous- ja sosiaalikomiteassa, Unescossa ja Notre Europe -tutkimuslaitoksessa sekä pitämällä yllä tiivistä eurooppalaista verkostoaan, jonka joka joulukuisessa kokoontumisessa oli melkeinpä suuren eurooppalaisen perhejuhlan tuntua, kun Eurooppa-henkisten poliitikkojen ja tutkijoiden porukat saapuivat paikalle maanosan kaikilta kolkilta, kun mestari kutsui.
Kaukana oli se pelätty Brysselin tsaari, jonka edestä muut väistyivät seinänvieriin Brysselin käytävillä. Ihmettelin kerran hänelle ääneen sitä suurta eroa, joka oli Brysselin kovaakin kovemman nokkamiehen ja hänen todellisen persoonansa välillä. ”Mais enfin! Mutta pakkohan minun oli pitää vahvaa auktoriteettia yllä. Millä muuten olisin saanut toteutetuksi kaiken sen, mitä piti saada aikaan niin lyhyessä ajassa?” kuului vastaus. Niinpä niin.
Myös Suomen matkalla näyttäytyi veteliläisen maatilaan pihanurmikolla ihan joku muu kuin pelätty Brysselin tsaari. Nuoren tilallispariskunnan hurmasi vaatimattoman oloinen, ystävällinen ja sydämelliseltä vaikuttava mies, joka kyseli vakuuttuvan kiinnostuneena perheestä, lapsista, tilan iästä ja tietysti maidontuotannosta, karjasta ja viljelystä. Totta kai hän oli kiinnostunut, olihan hänen isoisänsä ollut le paysan, maanviljelijä, tosin huomattavasti pienemmän tilan omistaja kuin tämä Vetelin Tunkkarin kylän tyytyväisen nuoren parin tila.
Viljelijäpariskunta oli niin ihastunut Brysselin vieraaseen, että unohti valittaa hänelle yhtään mistään.
Vasta yli 20 vuotta myöhemmin, kun Ursula von der Leyen saapui Brysseliin, on EU-komissio palannut vähitellen Delorsin viitoittamaan rooliinsa EU:n yhdentymisen moottorina, tällä kertaa ottamalla ohjat käsiinsä taistelussa pandemiaa vastaan sekä pysymällä tiukasti Ukrainan takana Venäjää vastaan. Visionääri-Delors näki muuten Ukrainankin osana Euroopan unionia jo 1990-luvun vaihteessa.
Pohjois-Ranskassa Rouenin yliopistossa opettava britti Pete Stone kiteytti viime keskiviikkona kaiken oleellisen: ”Surullinen päivä kaikille eurooppalaisille, jotka uskovat yhdentyneeseen Eurooppaan ilman rajoja, vapaaseen liikkuvuuteen ja aina vain tiivistyvään unioniin. Euroopan suuren triumviraatin – Kohl, Mitterrand, Delors – viimeinen on lähtenyt. Näemmeköhän enää koskaan toista poliitikkoa, joka uskoo tähän upeaan unelmaan?”
Merci, cher Monsieur Delors!