Jos kaikki olisi mennyt todennäköisyyksien mukaan, Heidi Foxellin elämä olisi päättynyt hirvikiväärin luotiin 26. toukokuuta 2012. Yli 100 operaatiota, yhtä vakavaa hoitovirhettä sekä yhtä leukemiaa myöhemmin Heidi on kuitenkin elossa kertomassa tarinansa, jonka Teemu Potapoff puki kansiin uunituoreessa Luodinkestävä-kirjassa.
Video: Heidi Foxell iloitsi kesästä kovien kokemusten jälkeen – seurana uusi perheenjäsen
Foxellin, 30, koettelemuksista on uutisoitu runsaasti myös MTV Uutisten sivuilla viime vuosina. Kirja avaa 6,5 vuoden hoitokierteen raadollisimmat hetket, ja Heidin lisäksi ääneen pääsevät myös hänen äitinsä, ystävänsä sekä häntä hoitaneet lääkärit.
– Ensimmäisten tuntien aikana Heidillä oli ainakin yhdeksänkymmenen prosentin riski kuolla saamiinsa vammoihin, kertoo vatsakirurgi Ari Leppäniemi, joka alkoi pelastaa Heidin henkeä turmayönä.
Hengen pelastaminen on jatkunut vuosia ja jatkuu yhä.
Kirottu vetoketjun lukko
Foxellin ura poliisina oli 23-vuotiaana nuorempana konstaapelina hädin tuskin alkanut, kun hän sai parinsa Mikan kanssa hälytyksen Hyvinkään keskustaan varhain aamuyöllä 26. toukokuuta 2012. Hälytyksen mukaan ravintolan edustalla oli ammuttu ja paikan päällä vallitsi täysi paniikki.
Mika ohjeisti Foxellia pukemaan päällensä raskaammat luotiliivit. Niitä nuorempi konstaapeli ei koskaan ehtinyt pukea ylleen, kun ampujan hirvikivääriluoti jysähti Foxellin vatsaan.
TV-sarjoissa ja elokuvissa sankarin pelastaa luodilta usein erikoinen sattuma, juuri oikealla paikalla ollut koru, lompakko, paksu kirja tai muu suoja. Hirvikiväärin luodin kanssa tällaisille sattumille ei ole sijaa. Päinvastoin, sattuma teki osumasta äärimmäisen epäonnisen.
Foxellilla oli autosta ulos hypätessään yllään kevyemmät, vetoketjulliset luotiliivit.
– Jos luoti ei olisi ottanut kimmoketta (vetoketjun) lukosta, se olisi suurella todennäköisyydellä mennyt läpi ja olisin selvinnyt vähemmin vammoin. Mutta lukko sai luodin muuttamaan suuntaansa, joten nyt se jäi poukkoilemaan vatsaani tuhoten suolistoni, kunnes se porautui lonkkaluuhuni, Foxell kertoo kirjassa.
Sotakirurgi: Yksi pahimmista vammoista, jonka olen nähnyt
Kun Foxellin vatsa avattiin sairaalassa, ontelo oli täyttynyt verestä. Suoliston, munuaisten ja maksan lisäksi osumaa luodista oli ottanut toiseen jalkaan verta kuljettava valtimo.
– Olen pitkän urani aikana nähnyt todella vaikeasti loukkaantuneita ihmisiä. Sadoista näkemistäni vatsan ampumavammoista Heidin tapaus on pahimpia. Siviilioloissa tapahtuneista se on pahin, Leppäniemi kuvailee kirjassa.
Kun näin sanoo vatsakirurgi, jolla on ennen Meilahden kirurginpestiään työkokemusta sotakirurgina Thaimaassa, Pakistanissa ja Keniassa, on kyse mitä vakavimmasta vammasta.
"Vatsastani suihkusi verta"
Ensimmäisen kahden viikon ajan Foxellin vatsaa leikattiin vähintään kerran päivässä. Leppäniemi kuvailee kirjassa, että nuoren naisen yhtäjaksoisen sairaalassaolon aikana (3,5 vuotta) varsinaisia leikkauksia oli 50–60. Jos mukaan otetaan muut nukutusta vaatineet toimenpiteet, mennään reilusti yli sadan.
– Leikkauksia kertyi hirvittävä määrä, varmasti jopa maailmanennätysmäärän verran, Leppäniemi kertoo.
Elämänlanka oli ohut kuin hauras verisuoni. Foxell avaa kirjassa karmivan yksityiskohdan kesältä 2012, kun hänen tilansa oli jo alkanut vakiintua.
– Katsoin eräänä iltana televisiota, kun yhtäkkiä sänkyni tuntui lämpimältä ja märältä. Nostin peittoa ja näin, kuinka vatsastani suihkusi verta valtoimenaan.
Lääkäreiden operoimat verisuonet olivat revenneet, ja veri pääsi vuotamaan vatsan päälle ommellun kalvon välistä. Taas mentiin leikkaukseen.
Sietämätön jano
Foxell kuvailee, kuinka yksi toipumisen alkuvaiheiden ikävimmistä asioista oli jatkuva jano. Foxell ei saanut juoda tippaakaan, sillä yhteen parsittu suolisto ja suonisto eivät sitä kestäisi. Nesteytys hoidettiin letkuilla.
Hieman parempikuntoisena hänen annettiin nuoleskella erimakuisia jääpaloja. Hampaita pestessä Foxellin onnistui huijata hoitajia ottamalla huikkia pesuvedestä.
Ei kannattanut. Suoliston ompeleet eivät pitäneet. Juomamääräsuosituksilla oli perusteensa ja nyt Foxellkin oppi sen.
Joku survoo vatsaasi neulalla etkä voi tehdä mitään
Kun haurasta kehoa rasitetaan leikkauksilla leikkausten perään, on selvää, että todennäköisyys epäonnistumisille kasvaa jatkuvasti.
Vaikka Foxellia hoitivat ammattilaiset, johti verenvuodon ja muiden komplikaatioiden aiheuttama kiire myös huolimattomuuksiin. Erääseen leikkaukseen Foxellia ei nukutettu tarpeeksi ja hän heräsi "kertalaakista", kun kirurgit ompelivat hänen vatsaansa kiinni.
– Muistan vieläkin jokaisen neulan piston, kuinka helvetin kipeää se teki. Ompeleminen ei ollut mitään rauhallista ristipistotyötä, vaan neulaa oikein survottiin minuun.
Koska Foxellille oli annettu lihasrelaksantteja, hän ei kyennyt liikkumaan, avaamaan suutaan eikä silmiään eikä sanomaan kenellekään mitään.
– En pystynyt tekemään mitään. Se pakokauhu ja kipu oli ehkä kauheinta, mitä olen koskaan kokenut.
Lääkärit pahoittelivat tapahtunutta jälkikäteen Foxellille. Kun hänen äitinsä kuuli tapahtuneesta, lääkärit saivat vielä toisen täyslaidallisen läksytystä mokastaan.
Rutiinitähystys, joka muutti kaiken
Kehno nukutus oli kuitenkin pieni hoitovirhe verrattuna siihen, mitä tapahtui 30. maaliskuuta 2014. Tuota ennen Foxellin kuntoutus oli edistynyt monella rintamalla. Hän kykeni tekemään rollaattorilla jo pitkiäkin kävelylenkkejä sairaalan käytävillä.
Vuoden alusta Foxell oli saanut luvan syödä kiinteitä ruokia, mutta jostan syystä ne eivät pysyneet sisällä. Jatkuvaa oksentelua haluttiin selvittää rutiinitoimenpiteellä, suoliston tähystyksellä. Tällöin selviäisi, miksei suolisto vedä.
– Se operaatio kuitenkin viimeistään muutti elämäni kulun kokonaan ja pysyvästi. Jälkeenpäin minulle kerrottiin, että tuolloin kuolemani oli lähempänä kuin silloin, kun minua ammuttiin, Foxell kertoo kirjassa.
Äiti huusi tuskaansa metsään
Suoliston tähystykset tehdään yleensä kevyessä nukutuksessa, mutta Foxell oli erikseen toivonut täyttä nukutusta. Tämä tieto ei ollut välittynyt anestesialääkärille, joka ei ollut Foxellille tuttu.
– Kun lääkärit alkoivat työntää kameraa kurkkuuni, kehoni reagoi. Oksensin suuni täyteen ja vedin samalla oksennusta keuhkoihini, Foxell kertoo.
Seurasi keuhkoinfektio, joka romahdutti Foxellin kunnon ja hengityksen. Kolme päivää myöhemmin lääkärit kutsuivat Foxellin äidin sairaalaan jo jättämään jäähyväisiä.
– Mutta jotenkin taistelin sieltä ylös.
– Heidi oli yhtä turvoksissa kuin ensimmäisenä kesänä (jolloin hoito paisutti Foxellia parikymmentä kiloa). Se ahdisti minua niin paljon, että menin metsään. Huusin ja itkin, kunnes oloni alkoi helpottaa, Foxellin äiti kertoo kirjassa.
Katkera pala
Viisi päivää tapahtuneesta Foxell heräsi. Teho-osastolla hän vietti viisi viikkoa, jonka aikana hän vaati anestesialääkäriä tilille tapahtumista. Mutta tähän päivään asti hän ei ole saanut lääkäriltä edes anteeksipyyntöä.
Tapahtunut oli kova kolaus myös kirurgi Leppäniemelle.
– Ymmärrän Heidin kokeman katkeruuden, kun kuntoutus oli edennyt jo niin hyvin, mutta täytyy muistaa inhimillisetkin puolet – kukaan ei tee vääriä päätöksiä tahallaan. Anestesialääkäri teki arvionsa, joka jälkikäteen osoittautui vääräksi.
– Tällainen on katkera pala. Se olisi katkera pala kenelle tahansa meistä omalle kohdalle sattuessa.
Foxell jatkoi sinnikkäästi kuntoutusta, vaikka se tuntui lähtevän nollapisteestä. Oikea jalka oli muuttunut täysin toimimattomaksi ja vasenta jalkaa hän kykeni pitkän harjoittelunkin jälkeen nostamaan vain muutaman sentin. Lopullinen lannistuminen oli lähellä, kun taakan päälle kasattiin vielä jokapäiväiset helvetilliset hermosäryt.
Selästä loppui happi – totuus mursi Heidin
Meni lopulta puolitoista vuotta, että totuus pieleen menneen tähystyksen aiheuttamista vammoista selvisi. Syksyllä 2015 Forssell pääsi 3,5 vuoden jälkeen pois sairaalahoidosta ja muutti Validia-kuntoutuskeskukseen.
Siellä hän kertoi tähystysoperaation sattumuksista hoitajalleen Elisalle.
– Tulin maininneeksi hänelle, että verenpaineeni laski välikohtauksen aikana todella alas. Elisa sanoi, että minulla ei todennäköisesti happi kiertänyt tarpeeksi, mikä hänen mukaansa voi aiheuttaa vaikka selkäydinvamman.
Foxell otti hoitajansa kuin sivuhuomiona heittämänsä kommentin vakavasti ja testautti selkänsä samassa rakennuksessa sijainneessa HUS:n selkäydinvammakeskuksessa.
Näin kirurgi Leppäniemi avaa kirjassa yksityiskohtaisemmin, miten Foxellin selkäydinvamma syntyi:
– Takaiskun jälkeen moneen kertaan rakennetun vatsan päävaltimo eli aortta, joka oli alun perin tuhoutunut mutta korvattu laskimoilla ja sisäisillä proteeseilla, oli mennyt tukkoon. Se taas oli tapahtunut tähystyskomplikaation jälkeisenä teho-osastoaikana, kun Heidin keuhkot olivat niin huonossa kunnossa ja hän joutui olemaan mahallaan. Tulkintani on se, että Heidin käveleminen meni niin huonoksi, koska selkäytimeen menevä verisuonitus kärsi aortan veritulpasta. Selkäytimeen tuli hapenpuutteesta johtuva vaurio.
– Diagnoosi oli selvä: selkäydinvamma lannenikaman alueella. Olen siis parapleegikko eli alaraajahalvaantunut. Murruin täysin, kun pääsin lääkärin huoneesta ulos.
Foxellista oli musertavaa tajuta, että vaikka treenaisi joka päivä täysillä verenmaku suussa, kävelykyky ei siitä paranisi.
– Miten voi yhdelle ihmisille tullakin vastoinkäymisiä näin paljon, Foxellin työparina Hyvinkään kohtalokkaana yönä toiminut Mika kysyy.
– Ja miten Heidi on, kaikesta huolimatta, pystynyt pysymään positiivisena ja elämänintoa täynnä olevana ihmisenä?
Uusi katastrofi: "Mitä pahaa olen tehnyt?"
Keväällä 2016 elämä näytti jo hymyilleen Foxellille. Hän pääsi ensimmäistä kertaa vuosiin asumaan omaan kotiinsa. Huhtikuussa 2016 hän ehti sopia jo alustavasti poliisikouluun palaamisesta. Sitten iskivät silmitön väsymys, kuumeilu ja vatsavaivat.
Ei taas sairaalaan, Foxell harmitteli, mutta lähti kokeisiin. Ehkä taas uusi vatsaleikkaus?
– Kun lääkärit kertoivat minulle ja äidilleni, että minulla on leukemia, kysyin ensimmäiseksi, mikä se on, mihin minulle vastattiin sen olevan verisyöpä.
Lääkärit kertoivat Foxellille, etteivät he aio elvyttää häntä, jos hänen verenpaineensa laskee liian alas.
– Arvoni olivat tuolloin niin huonot, etten olisi enää palautunut siitä. Kun äitini kuuli tämän, hän alkoi itkeä.
– Olin todella katkera ja tyrmistynyt siitä, miten voin päätyä tällaiseen tilanteeseen kaiken läpikäymäni lisäksi. Miksi minulla on koko ajan vastoinkäymisiä toisensa perään? Mitä pahaa olen kenellekään tehnyt?
"Yhtäkkiä halusin lopettaa elämäni"
Foxell kertoo kirjassaan olleensa pohjamudissa kesällä 2016. Vaikka syöpähoidot tepsivät nopeasti, parissa kuukaudessa, oli henkinen taakka niin suuri, että hän vajosi itsemurhan partaalle vuosi sitten keväällä.
– Olin jo monta vuotta taistellut henkeni puolesta, mutta aloin antaa periksi. Yhtäkkiä halusinkin lopettaa elämäni. Järkytyin ajatuksistani ja ihmettelin yksin, miksi aloin ajatella sillä tavalla.
Foxell sai onneksi ajoissa apua ja pääsi purkamaan pahaa oloaan psykologeille. Hoitosuhde jatkuu yhä. Siitä oli apua myös tänä vuonna, kun Foxell joutui jälleen kuoleman portille verenmyrkytysten takia.
– En usko, että maailmasta löytyy kovinkaan montaa ihmistä, joka olisi käynyt tällaisia asioita läpi ja selvinnyt hengissä ja järjissään... ehkä Heidi on vain yksi miljoonasta, arvioi Foxellin luottolääkäri Ari Leppäniemi.
Arvostuksen takia
Foxellin ystävät kertovat kirjassa pikku-Heidin halunneen poliisiksi jo 4-vuotiaasta. Vaikka koulunkäynti ei sujunut ja poikatyttöä kiusattiin, kaikki valinnat elämässä ajoivat sitä kohti. Heidi kaipasi arvostusta, ja poliisina sitä saisi.
Ura jalkapalloilijana rakensi fyysistä kuntoa. Peruskoulun jälkeen Foxell jatkoi ammattikouluun elektroniikka-asentajalinjalle.
Sitten oli edessä armeija ja reserviupseerikoulu. Toisen asteen tutkinto meni rimaa hipoen läpi, jotta sai oikeuden hakea poliisikouluun. Toisella yrittämällä tärppäsi, vaikka kirjatiedon pänttäämisen kanssa oli yhä tekemistä.
Vaikka ihannekuva poliisin työstä muuttuikin pääosin juoppojen putkaan raahaamiseksi, se ei vähentänyt Foxellin intoa tehdä rakastamaansa työtä. Yksi laukaus tuhosi kuitenkin haaveet partioinnista.
Foxell ei halua, että hänestä kirjoitetaan sankaripoliisina Hyvinkään tapahtumien takia. Hänhän ei pelastanut tuona iltana yhtään henkeä. Mutta arvostuksen hän on ansainnut, ilman vuosien järjetöntä taisteluakin hengestään.
Foxell on jo päässyt maistamaan poliisin hommia työkokeilussa, toimistohommissa, joita hän manasi alan kurjimmiksi ennen Hyvinkään tapahtumia. Mutta nyt hän nauttii näistä hetkistä täysillä.
– Käyn koulun läpi, satavarmasti. Teenkö poliisin töitä päivääkään, se on ihan oma lukunsa. Koulun kuitenkin suoritan, jotta voin vihdoin kutsua itseäni oikeaksi poliisiksi. En halua jäädä vain poliisikokelaaksi. Haluan todistaa itselleni ja muille, että kaikesta huolimatta minä pystyn siihen.