Suomalaisen Annan aivoihin pesiytyi mato reppureissulla – "Ajatuksena oli tehdä elämämme matka"

Sen piti olla unelmien täyttymys, puolen vuoden reppureissu rakkaan kanssa Aasiaan. Helsinkiläinen Anna Saarnisto, 27, oli ollut Intian Kalkutassa aiemmin työharjoittelussa ja nyt hän halusi näyttää kaikki parhaat paikat myös poikaystävälleen.

Pariskunta lensi ensin Intiaan, sieltä Thaimaahan, takaisin Intiaan ja vielä Nepaliin. Oli vuosi 2006.

– Ajatuksena oli, että teemme elämämme matkan. Ja sellainen siitä todella tuli näin jälkeenpäin ajateltuna, Saarnisto kertoo MTV Uutisille.

Matka sujui hyvin ja oli elämyksiä täynnä, eikä pariskunta sairastanut vatsatulehdusta kummempaa. Kaksikko palasi kotiin ja töihin. Arki ui uomassaan, kunnes koitti lokakuu vuonna 2008.

Ensin alkoi nykiä suupieli

Oli ihan tavallinen arkiaamu ennen töihin lähtöä. Tai melkein, sillä sinä samana aamuna oltiin myös suurten päätösten äärellä.

– Päätimme mieheni kanssa, että lapsi saisi tulla. Se oli itselleni iso päätös, joka vähän pelottikin.

Saarnisto lähti töihin mieli täynnä ajatuksia. Sosiaalialalla työskentelevän naisen kalenteriin oli merkitty päivän päätteeksi neuvottelu Kallion virastotalossa.

– Minulla alkoi neuvottelun lopussa nykiä ensin suupieli, sitten käsi. Ihmettelin, onko kyseessä joku pahemman puoleinen stressireaktio.

– En sanonut kenellekään mitään, vaan kunnon tyttönä päätin neuvottelun ja poistuin paikalta.

"Oliko tämä nyt tässä"

Saarnisto säntäsi virastotalon vessaan ja napsautti oven lukkoon. Sitten kohtaus alkoi laajeta epileptiseksi.

Saarnisto ennätti vielä soittaa keskustan liikenneruuhkassa jumittaneelle miehelleen, joka huusi puhelimeen, että hänen olisi heti soitettava ambulanssi.

Sitä hän ei kuitenkaan koskaan ennättänyt tehdä.

– Nyin holtittomasti lattialla ja ajattelin, että olikohan tämä nyt tässä. Sen jälkeen kaikki pimeni.

Saarnisto ei osaa arvioida, kuinka kauan hän makasi tajuttomana vessan lattialla. Virottuaan hän nousi ja lähti tokkurassa linkkaamaan Hakaniemen taksitolpalle. 

Nainen huomasi heti, että kehon vasen puoli ei toiminut kunnolla.

– Muistan, miten taksikuski katsoi minua peruutuspeilistä ja kysyi, onko vasen silmäni normaalisti tuon näköinen. Silmäni oli aivan musta, eikä iiristä näkynyt ollenkaan.

Aasian reppureissusta oli tuolloin kulunut puolitoista vuotta.

Pelko aivokasvaimesta

Taksi kaarsi Malmin terveyskeskuksen päivystyksen eteen. Omaa vuoroaan odotellessa Saarnistolla alkoi taas uusi kohtaus.

– Seuraavan kerran heräsin sairaalapetiltä lääkäreiden ympäröimänä.

Malmilta matka jatkui ambulanssilla Meilahteen. Saarnisto pääsi heti pään magneettikuvaukseen.

– Sen jälkeisiltä päiviltä muistoni ovat hämärät, sillä sain niin paljon lääkkeitä. Muistan vain hienon auringonlaskun sairaalan yllä.

Magneettikuvassa näkyi, että aivojen turvotus oli laaja eikä tervettä kudosta juuri ollut. Lääkärit epäilivät aivokasvainta.

– Läheiseni olivat todella sokissa. Mieheni ajoi kotiin sairaalasta, jätti avaimet autoon ja ovet auki. Auto varastettiin sinä yönä ja se löydettiin romutettuna muutamia päiviä myöhemmin.

Seuraavaksi Saarnisto siirrettiin Töölön sairaalaan koepalan ottoa varten. Aikaa kohtauksesta oli nyt kulunut neljä tai viisi päivää.

– Olin leikkauksen aikana hereillä, joten muistan hyvin koepalan oton. Minua jännitti ihan hirveästi, vaikka olinkin saanut hyvän esilääkityksen. Silti oli olo, että olen turvallisissa käsissä.

Tässä vaiheessa oli jo ilmennyt epäily, että kyseessä saattaisi olla jokin trooppinen sairaus. Niinpä Saarnisto siirrettiin jälleen, nyt Töölöstä Auroran sairaalaan ja infektiosairauksien poliklinikalle.

Pysäyttävä diagnoosi

Saarniston esimies oli juuri vierailulla, kun lääkäri tuli huoneeseen tulosten kanssa.

– Sanoin, että hän voi kertoa tilanteen pomoni kuullen, niin hänkin saa tietää, kuinka pitkä sairausloma on tiedossa.

– Sitten lääkäri pamautti, että minulla on sinulle hyviä uutisia. Tämä olikin vain mato.

Saarniston elämä pysähtyi hetkeksi. Ei ollutkaan aivokasvain, oli mato. Nainen ei ollut ensin aivan varma, oliko hän helpottunut uutisesta.

– Kyseisestä madosta ei ollut hirveästi tietoa Suomessa, joten lääkärit lähtivät konsultoimaan asiaa ulkomaita myöten.

Selvisi, että kyseessä oli neurosystiserkoosi, ja että Saarniston infektion oli aiheuttanut sian heisimato.

– Olen varmaan saanut madon munia vatsalaukkuuni sieltä Aasian-matkalta. Söin koko reissun pelkkää kasvisruokaa, mutta todennäköisesti jossain annoksessa tai vedessä on ollut esimerkiksi sian ulostetta.

– Sieltä se on imeytynyt verenkiertooni ja eksynyt sitten vähän väärään paikkaan, eli aivoihini. Siellä se on lähtenyt kasvamaan tai muuten aiheuttamaan tulehdusta ja turvotusta.

Viisi viikkoa sairaalassa

Saarniston tilannetta lähdettiin heti hoitamaan. Kaikkiaan hän vietti Auroran sairaalassa viitisen viikkoa.

– Lääkärit kutsuivat hoitoa leikkisästi matolääkkeeksi. Lisäksi sain useampaa epilepsialääkettä pitämään kouristuksia kurissa sekä kortisonia.

Leikkaus ei tullut kysymykseen, sillä se olisi ollut liian vaarallista.

– Jää arvoitukseksi, montako matoa aivoihini on muumioitunut. Pois niitä ei saatu, siellä ne tai se ovat syvällä oikeanpuolimmaisessa aivolohkossani, tunne- ja liikekeskuksen rajamaastossa.

Pelkotilat varjostivat elämää

Viiden viikon jälkeen lääkärit havaitsivat, että mato oli alkanut pienentyä, ja Saarnisto saatettiin kotiuttaa. Siitä alkoi naisen oma taistelu.

– En enää ollutkaan jatkuvasti lääkärien ja monitorien seurattavana, vaan yhtäkkiä minun piti olla yksin kotona, kun muut olivat töissä. Olin kaksin madon kanssa ja se oli kaikista rankinta.

Pelkotilat uudesta kohtauksesta ja kuolemasta varjostivat aurinkoisiakin kevätpäiviä.

– Ajatus siitä, että päässäni on mato, oli aivan sietämätön. Mitä tuhoa se saa siellä tehtyä? Muutunko ihmisenä tai persoonana?

– Se oli raju identiteettikriisi. Sain myös paniikki- ja ahdistuskohtauksia.

Pian Saarnisto hakeutui trauma- ja kriisiterapiaan.

– Minun oli pakko saada apua ja tukea. Ajattelin, että en selviä yksin näiden ajatusteni kanssa.

Lääkitys kesti kaksi vuotta

Muutamaa kuukautta myöhemmin perheeseen muutti koiranpentu Leo. Koiran myötä Saarnisto sai muuta ajateltavaa.

– Siitä toipuminen lähti terapian ja koiranpennun myötä käyntiin. Minulla meni kuitenkin vuosi aktiivisessa toipumisessa.

Lääkärit seurasivat tiiviisti Saarniston vointia. Hänellä oli yli kahden vuoden ajan epilepsialääkitys ja kortisonikuuri.

– Olen kiitollinen siitä, että seuranta oli todella tiivistä ja monipuolista. Magneettikuvissakaan ei säästelty.

– Toisaalta se toi taas sen puolen siihen, että onko tämä näin vakavaa. Mutta ennakkotapauksia ei tainnut Suomessa kauheasti olla.

Nyt Annalla on jo perhe

Tämän vuoden syksynä tapahtumista tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta. Poikaystävästä on tullut aviomies ja perheeseen on syntynyt kaksi lasta.

Tänään perjantaina koko perhe juhlii esikoisen nelivuotispäivää. Saarnisto huomaa, miten pieniäkin arjen asioita arvostaa nyt aivan eri tavalla.

– Olen madolle myös paljosta kiitollinen. Jouduin käymään kunnon itsetuntemisprosessin läpi. En tiedä, olisiko vähempi pysäytys riittänyt. Olen saanut sen jälkeen todella hyvän elämän.

Mato on enää jäänne aivoissa

Mato sen sijaan on lääkäreiden mukaan enää vain kalkkeuma Saarniston aivoissa.

– Sitä voisi kuulemma verrata aivotärähdykseen. Tämä tieto lohdutti minua ihan hirveästi.

Silloin tällöin pian 36-vuotiaan Saarnistoin käsi kuitenkin eksyy päälaelle. Siellä on edelleen koepalan jättämä kuoppa.

– Välillä kokeilen kohtaa ja ajattelen, että onko minulla ihan oikeasti ollut mato päässä.

– Muistan, kuinka mietin, että tulen hulluksi tai että en selviä tästä. Mutta nyt tiedän, että selviän aika monesta muustakin asiasta.

Aasia, sinne Saarnisto ei ole reppureissunsa jälkeen palannut.

– Sairastumisen jälkeisinä vuosina ei yhtään edes huvittanut, mutta nyt jo katselen kaukomatkoja. Ihan niin kuin ennenkin.