Ivan Puopolon kolumni: Jussi Halla-aho ja Johanna Vehkoo osoittavat, että sananvapaus on helppo pitää itsellä, mutta vaikeaa antaa muille

Viime torstaina perussuomalaisten tiedotustilaisuudessa syntyi pienimuotoinen välikohtaus, kun Helsingin Sanomien toimittaja esitti Jussi Halla-aholle kysymyksen tämän kymmenen vuoden takaisista blogiteksteistä. Halla-aho alkoi vastata, mutta toimittaja keskeytti Halla-ahon tarkentavalla kysymyksellä.

Tarkennus liittyi Halla-ahon vuonna 2006 kirjoittamaan ja sittemmin poistamaan tekstiin, jossa hän toivoi, että jos maahanmuuttajat raiskaavat jonkun, he raiskaisivat vihreiden silloisen kansanedustajan.

Tilanne eteni siihen, että Halla-aho yhdessä perussuomalaisten lehdistövastaavan ”työmies” Putkosen kanssa vaati toimittajaa antamaan mikrofonin pois.

Toimittajan kysymys oli perusteltu, koska Antti Rinne on ilmaissut, että juuri vuosien takaiset blogitekstit ovat hänelle ongelma. Kysymykseen olisi todellakin haluttu vastaus, mutta sitä ei koskaan saatu.

Halla-aholla ja Vehkoolla jotain yhteistä

Sananvapaus tuntuukin maistuvan aina vain niin kauan kuin sen suojissa sanotut asiat noudattavat omia mieltymyksiä.

Samaa kaksoisstandardien mestarointia osoitti äskettäin se osa punavihreistöä, joka yleensä kaikkein äänekkäimmin vaatii vihapuheelle loppua.

Kun sitten kävikin niin, että toimittaja Johanna Vehkoo "omien joukosta" tuomittiin oululaisen kunnanvaltuutetun Junes Lokan kunnian loukkaamisesta, vihapuhetta hysteerisesti vastustava porukka tuohtui Twitterin tukkoon.

Vehkoon tuomiota pidettiin ”irvokkaana” ja ”pöyristyttävänä” oikeusjärjestelmän mädännäisyytenä.

Syy oli se, että Lokka, joka tällä kertaa oli uhri, on itse aiemmin syyllistynyt kansanryhmää vastaan kiihottamiseen ja on muutenkin kunnostautunut epäasiallisessa kielenkäytössä.

Niinpä Vehkoon pitäisi jonkin kiemuraisen päättelyn mukaan saada olla lain ulottumattomissa.

Tapaus Vehkoo on koominen osoitus siitä, mihin loputon sanojen vahtiminen käytännössä johtaa. Mikä lie tämänkin shown lopullinen hintalappu, nimittäin hovioikeudesta on tulossa osa kaksi.

Vihapuheen säätäminen laittomaksi olisi järjetöntä

Ennen vaaleja Ylen vaalikoneessa oli seuraava väite: "Vihapuhe tulee määritellä ja asettaa rangaistavaksi rikoslaissa." Väitteeseen vastasi myöntävästi lähes jokaisen puolueen ehdokkaista ylivoimainen enemmistö.

Vain perussuomalaisilla oli jotain järkeä päässä, kun heistä 90% vastasi kieltävästi.

Suomessa on jo nykyisin laitonta uhata ihmistä, loukata kunniaa ja levittää arkaluontoisia tietoja. Kiellettyä on myös kansanryhmää vastaan kiihottaminen, uskonrauhan rikkominen ja vainoaminen.

Lakia kunnian loukkaamisesta ei myöskään epäröidä soveltaa. Laittomuuden raja ylittyi muun muassa vuonna 2014, kun mies nimitti naista pyykkituvassa "vanhaksi akaksi". Tuomio on annettu myös tekstiviestistä, jossa toimittajaa haukuttiin "törkeäksi ämmäksi”.

Vaikea nähdä, miten lakia tai sen tulkintaa pitäisi vielä kiristää.

Mallia Yhdysvalloista, ei Pohjois-Koreasta

USA:ssa korkein oikeus linjasi pari vuotta sitten, että vihapuhe nauttii sananvapauden suojaa. Tuomari kirjoitti loppulausunnossaan: ”Me suojelemme oikeutta esittää ajatuksia, joita vihaamme.”

Se ei varsinaisesti yllätä, sillä USA on tutkitusti sananvapauden ykkösmaa. 

Jos USA:n 330 miljoonaa ihmistä onnistuu luovimaan lähes rajattomassa sananvapaudessa, niin on se kumma, että täällä muka pitäisi harppoa kohti Pohjois-Koreaa.

Vapauksia on syytä rajoittaa silloin, kun saavutettu hyöty on riittävä. Esimerkiksi on aivan perusteltua rajoittaa ihmisten vapautta lyödä toisia ihmisiä lapiolla päähän.

Sen sijaan vihapuheen määrittely ja lisääminen rikoslakiin on kuin lopettaisi näpistykset määräämällä ulkonaliikkumiskiellon.

Itse asiassa tilanne on vieläkin typerämpi. Näpistykset nimittäin loppuvat, jos ihmisiä kielletään liikkumasta ulkona. Sananvapauslakien tiukentaminen taas tuskin muuttaisi tilannetta "vihapuheen" osalta miksikään.

Lopuksi vielä sananvapaus tiivistettynä yhteen virkkeeseen: Puhu ja anna muiden puhua. Sillä ohjeella pitäisi päästä aika pitkälle.