Jalka tai henki – amputaatio muutti Sepon eläkesuunnitelmat

Eläkkeelle jäätyään Seppo ja hänen vaimonsa uusivat asuinrakennustaan ja rakensivat uuden tallin kahdelle ravihevoselleen. Loppuelämän paratiisi oli valmis.

Sepelvaltimotaudista ja kahdesta pallolaajennuksesta huolimatta Seppo tunsi itsensä terveeksi. Koska suvussa kulkee tiettävästi nouseva aortan heikkous, Seppo kävi säännöllisesti tutkituttamassa itsensä. Syksyllä 2011 Seppo sai kuitenkin kipukohtauksen ollessaan yksin tallilla.

– Soitin vaimolle kaupunkiasunnolle. Pyysin kutsumaan ambulanssin ja saapumaan itse tallille. Sydänfilmistä selvisi, että kyseessä ei ole infarkti. Sairaanhoitajana toiminut vaimoni sanoi ambulanssin henkilökunnalle, että vika on aortassa, Seppo kertoo.

Näillä tiedoilla Seppoa lähdettiin viemään Haminasta Helsinkiin. Matkan varrella Kotkasta napattiin kyytiin lääkäri tekemään esivalmisteluja. Meilahden sairaalassa Seppo joutui heti leikkauspöydälle.

Seppo selvisi aortan repeämisestä. Kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa. Heti leikkauksen jälkeen herättyään Seppo huomasi, että vasemmassa jalassa ei ole tuntoa. Jalkaa yritettiin pelastaa poistamalla lihasta, mutta tulehdusarvot pysyivät kovina. Jalka meni kuolioon.

– Leikkausta edeltävänä iltana lääkäri sanoi, että hänen on pakko kertoa minulle totuus. Jalka on katkaistava, muuten menee henki. Se oli elämäni kovin paikka, Seppo muistelee.

– Poikanikin lähti kahville ja jäin yksin huoneeseen. Ajattelin, että elämäni taisi olla tässä.

Apua saa ottaa vastaan

Yöllä Sepolle tehtiin reisiamputaatio eli jalka katkaistiin polven yläpuolelta. Eräs hoitaja totesi, että se on amputaatioista pahin.

– Aamulla heräsin ilman jalkaa. Hetken mietin, olisiko ollut parempi jäädä leikkauspöydälle, Seppo tunnustaa.

Sepolla alkoi kuitenkin uusi elämä. Hän kuvitteli olevansa loppuelämänsä pyörätuolissa, mutta lääkäri vakuutti optimistisesti, että Seppo kävelee vielä.

Colourbox.com

– Siinä kohtaa optimistisuus oli ihan paikallaan. Lääkäri kertoi asiallisesti, miten kuntoutus alkaa. Minulle annettiin särkylääkkeitä, joten kipua en tuntenut. Sain myös mielialalääkkeitä, jotka olivat aivan välttämättömiä, Seppo vakuuttaa.

Seppo oli kolme viikkoa Meilahdessa, viikon Kotkassa ja kolme viikkoa Haminassa kuntoutusosastolla ennen kuin pääsi kotiin. Vaimon avulla Seppo rupesi selvittämään, mitä etuuksia hänelle kuuluu.

Kuntoutusohjaaja kertoi, että Sepon olisi mahdollista saada invamopo. Seppo arveli pärjäävänsä ilman sitä. Mieli kuitenkin muuttui kuin talvi kääntyi kevääksi ja Sepon piti lähteä ulkoilemaan.

– Soitin hoitotyönohjaajalle ja kysyin, onko tarjous vielä voimassa. Kauan ei tarvinnut mopoa odottaa. Apuvälineet ovat erinomainen asia. Jostain syystä suomalaiset kokevat, että pitää pärjätä omin voimin. Apuvälineet kuitenkin helpottavat elämää, Seppo huomauttaa.

– Olen ottanut sellaisen asenteen, että tarvittaessa pyydän reilusti apua. Nöyryys tässä on hyväksyttävä. Elämässä ei kukaan pärjää yksin.

”Kotiin ei saa jäädä”

Seppo tiesi, ettei voi palata entiseen elämään. Hevoset oli myytävä pois. Sairasvuoteella Sepolla oli aikaa miettiä. Yksi asia, mistä hän oli haaveillut, oli matkustelu.

Netin kautta Seppo löysi automaattivaihteisen matkailuauton sekä lentolaukun kokoisen matkamopon. Hän huomasi matkamopon niin näppäräksi keksinnöksi, että päätti alkaa tuoda sitä maahan. Seppo on sittemmin reissannut Ruotsissa, Saksassa ja Venäjällä, ja kiertänyt Suomen kahteen kertaan.

– Niin se menee elämässä: jos jotain lähtee, jotain muuta tulee tilalle, Seppo toteaa.

Colourbox.com

Seppo kaivoi lähes 30 vuotta kaapissa pölyttyneen haitarin esiin ja lähti kansalaisopiston kurssille opettelemaan sen soittamista. Hän on alkanut myös opiskella venäjän kieltä. Seppo päätti heti alussa, että kotiin ei saa jäädä suremaan. Kontaktit entisiin ystäviin täytyy säilyttää.

– Kun olin ollut kaksi viikkoa kotona, päätin lähteä Lappeenrantaan raveihin. Siellä oli paljon ystäviä, jotka auttoivat pyörätuolin kanssa. Monelta jäi suu auki minut nähdessään, Seppo muistaa.

Kesällä Seppo suuntasi torille ja pyysi saada liittyä siellä istuvien miesten seuraan. Toriukoista kehkeytyi Sepolle aivan uusi ystäväpiiri. 

Netin kautta Seppo löysi Suomen Amputoidut ry:n ja oli mukana perustamassa Haminan vertaistukiryhmää. Kokouksissa käsitellään esimerkiksi vammaispalvelulakia, proteeseja ja fysioterapiaa. Tapaamisen tärkein anti on kuitenkin Sepon mukaan vertaistuki.

– Alkuvaiheessa oli terapeuttista jutella vertaishenkilöiden kanssa. Kaikilla entisillä ystävillä ei ollut voimaa kohdata minua, Seppo sanoo.

– Jokainen käsittelee traumansa omalla tavallaan. Minulle tuli tutuilta soittoja kotiin, ja kerroin heille tarinani. Vaimo jo ihmetteli, pitääkö siitä nyt jatkuvasti puhua. Minua puhuminen auttoi. Jos asia jää käsittelemättä, on huono jatkaa elämää.

Haaveena päästä hiihtoladulle

Oltuaan vasta viikon Haminassa Seppo sai sovittaa ensimmäistä proteesiaan. Hermopäätteet olivat pinnassa, joten kosketus aiheutti hirveitä sähköiskuja. Nyt tynkään ei enää satu. Sepolla on jo viides proteesi, sillä tynkä muuttaa muotoaan.

Seppo sanoo, että tasapainon löytäminen on ollut vaikeinta. Kävelyä harjoitellakseen Seppo käy kuntosalilla pari kertaa viikossa ja tapaa kuukausittain fysioterapeutin.

– Entisessä elämässäni en ymmärtänyt fysioterapiaa, ja pidin sitä humpuukina. Ilman sitä en kuitenkaan kävelisi, Seppo myöntää.

Leikkauksen jälkeen Seppo söi neljä kertaa päivässä kourallisen lääkkeitä. Hän yritti ensin vastustella, mutta lääkäri sanoi, että jos Seppo lopettaa hermokipulääkkeiden syönnin, hän kärsii aavesärystä hautaan saakka.

– Joskus sitä ilmaantuu. Se on niin kova kipu, että täytyy huutaa. Tuntuu kuin joku takoisi lekalla varpaita. Kun varpaita ei enää ole, ei niitä tarvitse särkeä, Seppo järkeilee.

Seppo on pystynyt elvyttämään vanhaa tanssiharrastustaan proteesin kanssa, ja haaveena olisi päästä vielä joskus hiihtämään. Siihen tarvitaan uudenlainen proteesi, jossa on tietokoneohjattu polvi, joka tottelee aivojen käskyjä. Vehje on kallis, mutta se mahdollistaisi jalan luonnollisen taivuttamisen.

Leikkauksesta on kulunut kaksi vuotta, ja Seppo on ollut tyytyväinen saamaansa hoitoon. Sydän ei oireile, ja kotosalla Seppo pystyy proteesin avulla kävelemään ilman keppejä. Seppo ei joudu edes syömään sen enempää lääkkeitä kuin muutkaan yli 60-vuotiaat.

– En sure kohtaloani, vaan olen kiitollinen, että jäin henkiin. Vanhan miettiminen on tulevasta pois, Seppo tuumaa.

Lääkäri totesi, että Sepolta on jäänyt jotain tekemättä, kun tämä sai jatkaa elämäänsä. Ajatus jäi kutkuttamaan Sepon mieleen, ja hän on pikku hiljaa ruvennut kirjoittamaan sukunsa muistelmia.

Kuvat: Colourbox.com

Studio55.fi/Anette Lehmusruusu

Juttu on julkaistu alun perin vuonna 2012.