Joka kymmenes ei saa yleisistä masennuslääkkeistä apua – lääkäri: "Masennukseen pitäisi kokeilla eri hoitomuotoja rohkeammin"

Noin kymmenen prosenttia masennusta sairastavista henkilöistä osoittautuu Suomessa hoitoresistententeiksi.  He eivät siis saa masennusoireisiinsa apua kokeiltuaan kahta eri farmakologiseen ryhmään kuuluvaa lääkettä.

Hoitoresistenttiin masennukseen liittyvät yhteiskunnalliset kustannukset ovat lähes kaksinkertaiset muihin masennuspotilaisiin nähden. Asia selviää juuri julkaistusta suomalaistutkimuksesta.

Oikeuspsykiatrian dosentti ja Niuvanniemen sairaalan ylilääkäri Markku Lähteenvuon mukaan masennus on oireyhtymä, jolla on paljon erilaisia syitä. Siksi myös masennusta ylläpitävät syyt ovat erilaisia.

– Meillä on paljon erilaisia hoitoja, mutta valitettavan vähän käytetään muuta kuin serotoniinilääkkeitä. Voidaan käyttää kilpirauhashormoneja, jos siellä on ongelmaa, ja sähkö- ja magneettistimulaatiohoitoa. Jonkun verran on käytetty myös ketamiini-infuusioita ja esketamiinisumutteita, MTV:n Uutisaamussa vieraillut Lähteenvuo kertoo.

Lähteenvuo on havainnut, että hoitoresistenttiä masennusta hoidetaan Suomessa liian passiivisesti.

– Rohkeammin pitäisi kokeilla muita hoitomuotoja, jos ensilinjan serotoniinihoidot eivät toimi ensimmäisellä tai toisella kerralla.

Työllisyyden menetys ja sairauspoissaolot suurimpia kuluja

Hoitoresistentit masennuspotilaat käyttävät terveydenhuollon resursseja enemmän kuin tavalliset masennuspotilaat. Silti vain pieni osa yhteiskunnalle koituvista kuluista muodostuu hoidosta ja lääkäreiden tapaamisesta. Suurin osa koostuu potilaiden työllisyyden menetyksestä, sairauspoissaoloista ja -eläkkeistä.

– Keskivertokustannus hoitoresistentistä masennuksesta on noin 16 000 euroa vuodessa, kun tavallisesta masennuksesta se on noin 8 000 euroa. Jos on 300 000 masentunutta, niin tavallisen masennuksen kuluilla laskettuna siitäkin tulee 2,5 miljardia euroa kuluja yhteiskunnalle. Tämäkin on varovainen arvio, Lähteenvuo toteaa.

Mahdollisimman varhainen avunsaanti ja erilaisten hoitomuotojen kokeileminen olisi niin taloudellisesti kuin kaikin muinkin tavoin järkevää.

– Hoidot pitäisi aloittaa aikaisemmin, ja pitää potilaista paremmin kiinni. Terveydenhuollon pitäisi aktiivisesti laittaa ihmisiä seurantaan, ja katsoa, että heidän oireensa lievittyvät. Masentunut ei välttämättä jaksa itse hakea apua, eikä hahmota, että masennus keskimäärin parantuu hyvin.

Myös ennaltaehkäisyä ja yhteisöllisyyttä voisi olla enemmän.

– Meidän pitäisi tukea ihmisiä enemmän koulussa ja työelämässä, ja pitää huoli siitä, että kaikki jaksavat. Myös päihteet lisäävät masennuksen riskiä, Lähteenvuo sanoo.