Jörn Donner avaa uudessa kirjassaan henkilökohtaisia päiväkirjamerkintöjään, jotka paljastavat tutun kulttuurivaikuttajan ja poliitikon yksityisen puolen.
86-vuotias Jörn Donner pohtii tänään julkaistavassa Viimeinen taisto – Suomi Finland II -kirjassa (Otava) muun muassa sitä, millaista on vanheneminen, minkälaisia vaivoja ruumiin rappeutuminen tuo tullessaan ja mikä elämässä lopulta on tärkeää.
– Pysyäkseen elossa on oltava halu pysyä elossa, eikä ruveta heti samanlaiseksi kuin muut, elottomaksi, Donner toteaa.
"Ei enää sirkkojen siritystä"
Kirjailijana, elokuvaohjaajana, kansanedustajana ja diplomaattina tutuksi tullut Donner arvioi, että hänen "ruumiinsa rappio" alkoi parikymppisenä – tupakan poltosta.
– Minulla ei ollut aavistustakaan tupakoinnin haittavaikutuksista, sellaisia asioita tuotiin siihen aikaan hyvin harvoin esille. Äitini poltti papirosseja kuolemaansa asti. Siihen aikaan saattoi vieläpä puhua tupakoinnin hyvistä puolista joutumatta yleisen pilkan teon kohteeksi, Donner kirjoittaa.
Otavan julkaisema Jörn Donnerin Viimeinen taisto -kirja julkaistaan tänään aamupäivällä.
Donner ruotii kirjassaan myös sitä, millaisia vaivoja vanheneminen on tuonut tullessaan.
– Huonot hampaat, jotka monen vuoden kuluessa vaihdettiin kalliisiin implantteihin, eturauhassyöpä, polvivammoja, joita yritettiin korjata useaan otteeseen tuloksetta, minkä jälkeen polvien tilalle laitettiin titaani- ja keraamiproteesit, huonontunut näkö, joka korjattiin leikkauksella, molemmista silmistä samalla kertaa, kunnes aloin taas nähdä, keuhkosyöpä, johon sain sekä leikkaus- että sädehoitoa, hengitysvaikeuksia, niin sanottu keuhkoahtaumatauti, jota pitää tarkkailla koko ajan. Kulumia selässä, jota hoidetaan fysioterapiassa, sydämen vajaatoiminta, joka korjattiin radikaalilla leikkauksella vaihtamalla sydämeen aortan läppä, radikaalin ranneleikkauksen uhka, joka peruuntui, minkä jälkeen ryhdyin käymään päivällisillä ranneprofessorin kanssa. Lisäksi kuulo on heikentynyt, ei enää sirkkojen siritystä, ei korkeita ääniä, Donner listaa.
Hän toteaa, että ruumiillisista puutteista huolimatta hänen henkinen uteliaisuutensa ei ole vähentynyt.
– Vai onko, Donner kysyy lakonisesti.
“Ei muuta kuin nikkaroimaan, eläkeläiset” – omaa uurnaa siis
Donner kertoo kirjoittaneensa tänään julkaistavan kirjan siksi, että hänellä on synkkyyden ja pessimismin kausia, jotka saavat pohtimaan jopa itsemurhaa.
– Silloin minun pitää vakuuttaa itseni siitä (...), ettei ole hauskaa olla kuollut, parempi vältellä sitä niin kauan kuin pystyy, Donner toteaa.
Donnerin mukaan vanhenemisessa kaikkein masentavinta on se, että oma sukupolvi häviää maailmasta hitaasti mutta varmasti. Sitä mukaa keskustelukumppanien määrä pienenee.
Donner kertoo, että hänellä on jonkin verran nuoria ystäviä, jotka ”jaksavat häntä hetkisen aikaa”.
– On silti vaikea kuvitella, että minulla olisi mitään muistijälkiä, joista voisi olla nuorille hyötyä. Menneisyys ei kiinnosta heitä tippaakaan, yhtä vähän kuin minua itseäni 15-vuotiaana, poikkeuksena ehkä tulevat historian professorit.
Donner toteaa, että ihmisruumiin rappeutuminen "ratkaisee ongelman" lopulta itsestään.
– Huomaan, että eräässä aikakauslehden artikkelissa vanhoille ihmisille mainostetaan harrastuksena oman uurnan rakentamista. Tämän perversion tasolle en ole ihan vielä yltänyt. Voin puolustautua sillä, ettei minulla ole aikaa. Mutta ei muuta kuin nikkaroimaan, kaikki reippaat eläkeläiset. Kyhätkää itsellenne uurna. Mikä pahempaa: myös arkunkantajista on pulaa.
2:15
Jörn Donnerin dokumenttielokuva ruotsalaisesta ohjaajamestarista Ingmar Bergmanista sai ensi-iltana viime keväänä. Elokuva sisälsi Bergmanin ennen julkaisemattomia haastatteluja.