Kriisien keskellä on suosittua sanoa, että edustuksellinen demokratia ei toimi. Kriiseihin ei löydetä ratkaisuja. Silti demokratiaa on syytä vaalia; pellet pitää häätää arvokkaalta pelikentältä.
Italian pääministeriä Enrico Lettaa voi hyvällä syyllä luonnehtia demokraatiksi. Pesunkestäväksi sellaiseksi.
Letta kamppasi, edustuksellisen demokratian pelisääntöjä noudattaen, Italiaa yli kaksikymmentä vuotta terrorisoineen Silvio Berlusconin. Operaatio onnistui, koska värittömäksi juristiksi moitittu Letta sai tuekseen mediamiljardöörin poliittisen perintöprinssin Angelino Alfanon.
Alfano osoittautui demokraatiksi, jolle Italian asioiden ajaminen oikeaan suuntaan on tärkeämpää kuin pikkutyttöjä kutittelevan bunga-sankarin etujen ajaminen epäilyttävään suuntaan.
Berlusconi ei pystynyt kaatamaan Lettan koalitiohallitusta ratkaisevalla hetkellä. Hallituskriisi olisi ollut katastrofi sekä ylivelkaantuneelle ja kilpailukykynsä tärvänneelle Italialle että haperoa rahaliittoa epätoivoisesti paikkaavalle Euroopalle.
Demokratia sai Apenniinien niemimaalla työvoiton. Riemuvoitosta on vielä liian aikaista puhua.
Pääministeri Lettan pitää nyt osoittaa, että työrauhan saanut hallitus pystyy uudistamaan maan vaalilain ja oikaisemaan talouden dramaattiset vääristymät. Vieläkään ei ole mitään takeita siitä, että oikeita enemmistöpäätöksiä syntyy. Tai että Berlusconi ei haavoja nuoltuaan palaa hölmöilemään poliittisille parketeille.
Jos demokraateiksi itseään kutsuvat uskaltavat toimia, plastiikkakirurgien muotoilema mediamoguli menettää veropetostuomioiden vuoksi senaattorin paikkansa. Se olisi jonkinmoinen riemuvoitto.
Silvio Berlusconin terrori tosin toimii myös ilman kansanedustuslaitosta. Entisen pääministerin poissaoloprosentti parlamentista on jo nyt 99,3 – ennätys lajissaan. Jos pääosa langoista sittenkin pysyy 77-vuotiaan kohupoliitikon käsissä, hän vetelee niitä parlamentin ulkopuolelta. Eikä veropetoksista rangaistukseksi rapsahtava kotiaresti sekään välttämättä haittaa tahtia.
Päälle päätteeksi Berlusconin mediamonopoli on ja pysyy. Sen avulla on ennenkin tuhottu sekä liittolaisia että vihamiehiä.
Kaikesta edellä mainitusta huolimatta edustuksellisen demokratian nimeen vannovien kannattaa nostaa malja Enrico Lettalle.
Yhden voi juoda myös Kreikan demokratiaa vaalivien kunniaksi. Maan avoimen rasistista äärioikeistoa vastaan käynnistetty operaatio osoittaa, että demokratian kehdossa on kaikista ongelmista huolimatta niitä, jotka eivät anna periksi.
Vapaalle yhteiskunnalle vaarallisten ääliöiden taltuttamisella ei lyhennetä velkaa. Puolisotilaallisten puolueiden avainjohtajien pidättäminen on kuitenkin vahva signaali siitä, että helleenit haluavat nostaa konkurssiin ajautuneen maansa jaloilleen edustuksellisen demokratian pelisääntöjä kunnioittaen.
Myös Suomessa demokraateiksi itseään kutsuvat ovat heränneet häätämään pellejä arvokkaalta pelikentältä. Perussuomalaisten kansanedustajan James Hirvisaaren kohdalla vedettiin raja juuri siihen, mihin se viimeistään pitää vetää.
Natsitervehdykset eivät kuulu mihinkään. Eivät varsinkaan eduskunnan yleisölehtereille. Ja demokraattisilla vaaleilla valitun kansanedustajan ei pidä niitä puolustaa missään tilanteessa eikä millään perusteilla.
Vaikka törppöjä on nyt siis pantu kuriin Euroopan eri laidoilla, edelleen on hyviä syitä sanoa, että kriisien ratkaisemisessa edustuksellinen demokratia voisi toimia tehokkaammin. Tai että se ei toimi ollenkaan.
Italiassa ei saada aikaan budjettia, joka pysäyttäisi maan velkaantumisen tai uudistuksia, jotka palauttaisivat yritysten kilpailukyvyn.
Kreikassa ei pystytä panemaan kuriin vaurasta yläluokkaa, joka ei edelleenkään maksa veroja tai hirviömäistä korruptoitunutta byrokratiaa, joka aiheuttaa valtiolle pelkästään menoja.
Suomessa ei löydetä kuntien sadoista tehtävistä säästökohteita, joilla yhä uhkaavammaksi muuttuvan kestävyysvajeen kasvu edes hidastuisi.
Eli savottaa riittää, mutta uskoa edustukselliseen demokratiaan ei silti saa menettää.