Maanosan kahtiajako syvenee Tsekin ja Itävallan vaalien jälkeen. Italiasta tulee seuraava jytky. Vastuu on nyt Berliinin uudella hallituksella. Se tarvitsee tukea myös Helsingistä.
Ranskan presidentinvaalien jälkeen kaikki näytti kohtuullisen hyvältä. Jopa lupaavalta.
EU-myönteisen Emmanuel Macronin yllätysvoitto on kuitenkin osoittautumassa enemmän poikkeukseksi, joka vahvistaa säännön.
Brexitin jälkeinen Eurooppa on jakautumassa vaarallisesti kahtia. Demokratian perusperiaatteita, ihmisoikeuksia ja EU-yhteistyötä hyljeksivät ulkomaalaisvastaiset liikkeet jyräävät.
Niissä on aste-eroja ja ne etenevät eri keinoin, mutta niillä on sama suunta ja päämäärä. Kaikkien saarnaamasta epistolasta löytyy samaa epäjohdonmukaista eliittien vastustamista, jonka avulla Donald Trump rynnisti maailman vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi.
Tuoreimmat esimerkit nähtiin Itävallassa ja Tsekissä. Seuraava nykyistä EU-Eurooppaa ravisteleva jytky tulee Italiasta. Puolassa ja Unkarissa oikeistopopulistien ote on jo pitkään ollut raudanluja.
Saksassa valta pysyi perinteisillä puolueilla, mutta äkkiväärällä ulkomaalaisvastaisuudella ratsastaneen Vaihtoehto Saksalle –puolueen (AfD) asema parlamentissa on vahva. Se pystyy vaikuttamaan EU:n mahtivaltion tulevaan kurssiin.
Pariisin ja Berliinin akseli on ratkaisevassa asemassa. Taas kerran. Se jo tiedetään, että Ranskan Macron haluaa uudenlaista Eurooppaa. Sellaista, jossa ei ei ole tilaa eikä tarvetta oikeistopopulistien kitkerille resepteille.
Saksasta ei vielä tiedetä. Ei ainakaan varmasti. Berliiniin on syntymässä oikeiston, liberaalien ja vihreiden hallitus. Koalitio on selkeästi EU-myönteinen, mutta joutuu tekemään töitä oikeistopopulistien pihtiotteessa.
Erityisesti liittokansleri Angela Merkelin johtamasta oikeistounionista löytyy paljon niitä, jotka jarruttaisivat AfD:n kasvua AfD:n keinoilla. Juuri näin Itävallan nuori komeetta, tuleva liittokansleri Sebastian Kurz menestyi.
On monta syytä toivoa, että Saksan musta-kelta-vihreä Jamaika-koalitio ei ota konsulttiapua Kurzilta, vaan pyrkii yhdessä Macronin kanssa osoittamaan, että EU:n rivejä rikkovat Euroopan trumpilaiset ovat väärässä.
Eurooppaan on Saksan ja Ranskan johdolla rakennettava uskottava konsepti ulkomaalais- ja pakolaisvirtojen hallitsemiseksi. Sellainen, joka samaan aikaa tarjoaa turvaa todellisille pakolaisille, hyödyntää ulkomailta tulevia osaajia ja palauttaa muut nopeasti takaisin lähtömaihinsa.
EU:n pitää myös konkreettisesti osoittaa, että se lisää jäsenmaiden ja niiden kansalaisten turvallisuutta. Viime vuosina on – ei vähiten pakolaiskriisin vuoksi – syntynyt vääjäämättä päinvastainen vaikutelma: rajaton Eurooppa lisää turvallisuusriskejä.
Erityisesti Saksan on viimeinkin ymmärrettävä, että nihilistinen budjettikuri nakertaa liian monien tavallisten eurooppalaisten uskoa euroon ja euroalueeseen. Heidän näkökulmastaan hyvinvointikuilu on kasvanut ylittämättömäksi. Rahaliitolla pitää olla talouskriiseihin muitakin vastauksia kuin säästöt, kuristavat talousuudistukset tai viimeisellä viivalla Euroopan keskuspankin ylihöveli rahapolitiikka.
Pelkät Saksan ja Ranskan kädenojennukset kohti Itä-Eurooppaa ja kohti ylivelkaantuneita kriisimaita eivät kuitenkaan riitä. Mahtivaltiot tarvitsevat taakseen pienten maiden tukirintaman.
Nimenomaan Suomella ja Hollannilla on avainrooli, kun Merkelille ja hänen uudelle hallitukselleen yritetään vakuuttaa, että ilman mittavampaa yhteisvastuuta EU:lla ei ole tulevaisuutta. Erityisesti Helsingissä tästä tulevaisuudesta on syytä kantaa huolta.