Sijaisvanhemmuus on erityistä vanhemmuutta. Sijaisvanhemmuus tulee kyseeseen silloin, kun lapsi ei syystä tai toisesta voi varttua biologisten vanhempiensa kanssa.
Sijaisvanhemmuuden ja adoption ero on, että sijaisperheessä lapsi säilyttää yhteyden omaan lähiverkostoonsa – biologisiin vanhempiin tai muihin lapselle tärkeisiin sukulaisiin ja ihmisiin.
Jaana Rantala, 42, on toiminut sijaisvanhempana kymmenen vuotta. Hän on sijaisvanhempi kahdeksalle lapselle, joista neljä on jo muuttanut pois kotoa aikuistumisen myötä.
Kotona asuvat lapset ovat 10–17-vuotiaita. Lisäksi kotona asuu yksi Jaanan biologinen poika, 10-vuotias Mikael.
Sijaisvanhemmuus on Rantalalle hänen omien sanojensa mukaan tietynlainen unelmien täyttyminen.
Hän todisti nuorempana lastensuojelun tilannetta työskennellessään perhekodissa. Sijaisvanhemmista oli pula.
Silloin hän havahtui, mitä haluaa elämässään tehdä.
– Siellä näin erilaista lastensuojelun maailmaa. Jäi ajatus, että sijaisvanhemmuus voisi olla minulle oikea tapa olla mukana lastensuojelussa.
Kova tarve sijaisvanhemmille
Sijaisvanhemmuus on suuri päätös ja vastuullinen tehtävä. Näin toteaa Helsingin perhehoidon johtava sosiaalityöntekijä Anu Turri.
Helsingissä sijaisvanhemmaksi ryhtyvä on velvollinen suorittamaan sijaisvanhemmille suunnatun puolivuotisen ryhmävalmennuksen, jossa valmentajina toimivat kokenut sijaisvanhempi ja perhehoidon sosiaalityöntekijä.
– Siinä jaetaan aito kokemus lastenhuoneen lattialta ja sosiaalityöntekijän työkokemus tämän näkövinkkelistä.
Ryhmävalmennuksessa käsitellään muun muassa seuraavia aihealueita: kiintymys, toimivat kasvatusmenetelmät, surun kohtaaminen ja yhteistyö.
Valmennus antaa käytännön oppeja sijaisvanhemman arkeen sekä herättää syvää pohdintaa siitä, onko sijaisvanhemmuus juuri hakijaa varten.
– Jokaisella lapsella on oikeus päästä valmennettuun perheeseen, joten sijaisvanhemmuutta ei voi noin vain lähteä kokeilemaan.
Lue myös: Päivi ja Timo ovat kuuden teinin sijaisvanhempia – heistä on Suomessa niin huutava pula, että osa lapsista joutuu laitokseen
Monenlaiset perheet sopivat sijaisperheiksi: sinkut, yksinhuoltajat, pariskunnat, nais- ja miesparit ja kahden vanhemman lapsiperheet. Turrin mukaan pääasia on, että sijaisperheen elämäntilanne on tasainen ja vakaa.
Lapsen ja sijaisvanhemman ikäeron tulee olla luonnollinen, enintään 45–50 vuotta.
Helsingin perhehoidossa noin 500 lasta ja nuorta asuu sijaisperheissä. Sijaisperheitä on Helsingissä noin 370.
– Helsingillä, kuten useilla muillakin hyvinvointialueilla, on kova tarve saada lisää sijaisperheitä.
Turrin mukaan on mahdotonta sanoa, kuinka monta sijaisperhettä tarvittaisiin lisää tarpeen tasaamiseksi, sillä sijaisperhe määrittelee yhdessä valmentajien kanssa, millaiselle lapselle juuri kyseinen perhe olisi sopiva. Ratkaisevassa asemassa ovat perheen resurssit ja voimavarat.
– Ihan kaiken ikäisille lapsille pienistä vauvoista teini-ikäisiin on tarve saada sijaisperheitä.
Sijaisperheelle maksetaan perhehoitolain mukaista hoitopalkkiota ja kulukorvausta. Kuukausittainen hoitopalkkio vaihtelee Helsingissä 944 – 1 927 euron välillä per lapsi, riippuen käykö sijaisvanhempi töissä. Lisäksi sijaisvanhemmalle maksetaan lapsen lapsilisä.