Kari Hietalahti täyttää 60 vuotta – uravalinta oli selvä pienestä pitäen: "Haluttiin olla Marlon Brandoja"

Kari Hietalahden tie näyttelijäksi alkoi koulun näytelmäkerhosta.

– Silloin, kun oltiin pieniä, ainakin meilläpäin jätkät oikein kilpaili siitä, kuka pääsi mukaan koulun näytelmäkerhon näytelmiin. En tiedä, oliko se mimmien takia tai mitä tahansa, mutta hirveästi haluttiin esiintyä, näyttelijä muistelee.

– Lauloin myös kuorossa. Kyllä minulle se esiintyminen on aina ollut sellainen juttu. Kun sitten pääsin lukion hikisesti läpi, en sen jälkeen keksinyt oikein mitään muuta.

Hietalahti kertoo miettineensä kaverinsa Petrin kanssa, että heistä tulee isona elokuvanäyttelijöitä. Tuo Petri on Petri Manninen, vuodesta 1991 asti Kansallisteatterin vakituiseen näyttelijäkuntaan kuulunut näyttelijä.

– Eikä meillä ollut hajuakaan, että miten se tapahtuu. Me oltiin vaan tosi kiinnostuneita näyttelemisestä ja elokuvista. Marlon Brando  (1924–2004) oli maailman paras näyttelijä, Hietalahti jatkaa muistelua.

– Me haluttiin olla Marlon Brando. Sitten otin selvää, että pitää käydä tämmöinen teatterikoulu.

Kari Hietalahti pääsi sisään teatterikouluun, eli Tampereen yliopiston näyttelijäntyön koulutusohjelmaan, joka tunnetaan myös nimellä Näty, vuonna 1985. Petri Manninen pääsi samaan kouluun vuotta myöhemmin.

Lue myös: Kari Hietalahti kertoo suuresta surustaan: "Lepää rauhassa rakas"

Hietalahti valmistui teatteritaiteen maisteriksi vuonna 1989. Ympyrä tavallaan sulkeutui vuoden 2015 Jussi-gaalassa, kun Kari Hietalahti oli ehdolla parhaan miespääosan Jussin saajaksi roolistaan elokuvassa Aikuisten poika ja Petri Manninen parhaan miessivuosanäyttelijän Jussin saajaksi roolistaan elokuvassa Korso.

Manninen voitti parhaan miessivuosan Jussi-palkinnon.

– Me päätettiin jo pienenä alkaa elokuvanäyttelijöiksi, ja niin me sitten molemmat oltiin mukana elokuvissa. Siinäpä se.

Kari Hietalahti on Savonlinnasta kotoisin. Mitä savolaisuus näkyy näyttelijässä?

– No olenhan minä nyt ihan maalainen. Se näkyy esimerkiksi sillä tavalla, että Kaisa Korhonen (huhtikuussa 2024 kuollut teatteriohjaaja ja dramaturgi), joka oli minun professorinani Tampereen teatterikoulussa, hänellä meni varmasti suurin osa ajasta meikäläisen kanssa siihen, että että sai poistettua multa sen Savon murteen, Hietalahti sanoo.

– Savon murteessa on semmoinen, että siinä ikään kuin niellään aina loput lauseista. Korhonen opetti minut edes jollain tavalla puhumaan myös muulla tavalla. Kyllä se savo siellä Shakespeareissa vielä läpi silti tuli, kun niitä on nyt jälkeenpäin kuunnellut.

Hietalahti kertoo viettävänsä aikaa Savonlinnassa ja Enonkoskella, missä hänellä on mökki, niin paljon kuin mahdollista niin kesällä kuin talvellakin.

– Ei se Savonlinna mihinkään poistu. En minä osaa vieläkään täällä Helsingissä ajaa autolla joka paikkaan.

Lue myös: Kari Hietalahti paljastaa asian, jota hänen ei nähdä Roba-sarjassa tekevän: "Jos joku seuraa sarjaa, niin minä tosi harvoin..."

Valmistuttuaan Tampereen teatterikoulusta, Kari Hietalahti sai heti kiinnityksen KOM-teatteriin Helsinkiin.

– Siinä kävi hyvä säkä. Me teimme teatterikoulussa meidän viimeiseksi jutuksi sellaisen uuden musikaalin, jota KOMin edustajat olivat katsomassa. En tiedä, onko KOM-pomo Pekka Milonoff samaa mieltä, mutta minusta on hyvä sanoa, että en minä sinne (KOM-teatterin vakionäyttelijäksi) näyttelemällä päässyt, vaan laulamalla.

– Lauloin itseni Helsinkiin. Näin minä haluan ajatella asian.

Kiinnitys KOM-teatterissa kesti vuoteen 1998 asti. Kiinnityksen keskivaiheilla tapahtui asia nimeltä Vintiöt.

– Ensimmäinen varsinainen draamanäytelmä, jonka tein KOMissa, oli Kolme sisarta. Siinä oli vierailemassa Santeri Kinnunen ja Samuli Edelmann. Totta kai me nuoret miehet sitten löysimme toisemme siinä heti, lähdimme Helsingin yöelämään. Sitä kautta opin tuntemaan muut Vintiöt-näyttelijät, Hietalahti muistaa.

– Opin tuntemaan muun muassa suurimman ”vintiön”, eli Markus Selinin. Hän sitten antoi meille kameran ja äänityslaitteet, että ”voisitte sitten kuvata tuota teidän kohkailua”, kun me vitsailimme koko ajan toistemme kanssa.

Siitä se lähti. Sitten viihdemaailma tuli nopeasti mukaan kuvioihin.

– Rupesimme sitten suunnittelemaan kaikkea hölmöä.

Vintiöistä tuli ilmiö.

– Me olimme jopa Karvapäägallerian ykkönen joskus.

Mikä ihmeen Karvapäägalleria? Vuonna 2012 lopetetussa Suosikki-lehdessä oli yhtenä vakio-osiona Karvapäägalleria, jossa oli listattuna esimerkiksi maailman parhaita näyttelijöitä.

– Santeri Kinnunen oli kolmas tai neljäs, mutta Robert De Niro  oli kuudes. Minä en tainnut edes päästä listalle tai saatoin olla ehkä siellä jossain peräpäässä, mutta Santeri Kinnunen oli kovempi. Vintiöillä oli kova menekki silloin, Hietalahti kertoo.

– Santeri ja Samuli, nehän olivat suuria tähtiä silloin. Veturimiehet heiluttaa (1992) oli katsojamenestys. Isoja tähtiä.

Vuonna 1994 ilmestyi Aleksi Mäkelän ohjaama Romanovin kivet.

– Siinä olin mukana. Yhdessä Romanovin kivien lukuisista välikaronkoista me intouduimme Janus Hanskin kanssa menemään esittämään ”väkivaltaista näytelmää” sellaiselle kivelle. Ohjaaja Mäkelä sanoi, että tuossa kivellä voisi esittää vaikka kesäteatteria. Ja tietysti kun meillä oli action-elokuva, teimme siinä kivellä action-näytelmän, josta sitten syntyi Tervasaaren kesäteatteri -sketsi.

– Tervasaaren kesäteatterin ensimmäinen näytelmä oli Kansalaissota, jossa ammutiin Jatimaticilla. Ensimmäisessä näytelmässä oli mukana myös stunt-mies Jussi Pursiainen, joka oli kuitenkin niin päihdyksissä, että hänet erotettiin heti, ja niinpä Tervasaaren kesäteatteri jäi kaksihenkiseksi, Hietalahti nauraa.

Kari Hietalahti muistelee jonkun sanoneen hänelle sen, että hän lähti niin sanotusti ”hömppälinjalle telkkariin”, mikä pilaisi hänen orastavan suuren uransa teatterinäyttelijänä.

– Ehkä pilasin sen, mutta siinä kävi kuitenkin vähän toisella tavalla. Mutta sitä kautta oppi tuntemaan esimerkiksi ohjaajia, ja ovet tavallaan aukesi tuonne kameramaailmaan, mihin sitten jäinkin yhdeksän teatterivuoden jälkeen.

– Se Vintiöt oli siis ihan hyvä juttu. Sitä kautta on päässyt kameran edessä työskentelyyn tutustumaan. Polku on ollut ihan looginen siis, kun alun perinkin haaveilin elokuvanäyttelijäksi pääsemisestä.

Sitten vuosituhannen vaihteen tienoilla Kari Hietalahti alkoi tehdä niin sanotulla kamerapuolella muutakin kuin komediaa.

– Jotain draamaroolejakin oli, mutta kyllä ne roolit aika pitkälle alkuun oli semmoisia komediarooleja. Ja kun käsikirjoitti itse, sitä kirjoitti tietenkin komediaa. Mutta kyllä Roba oli sitten ensimmäinen sellainen isompi vakavampi juttu, Hietalahti sanoo.

Lue myös: Vuoden alussa äidiksi tullut näyttelijä Annika Aapalahti nähdään jälleen Roba-sarjassa – roolihahmosta luvassa uusi puoli: "Korkki on nyt kiinni"

Roba-sarjassa oli alkuun vielä erikoinen koukku.

– Kun ensimmäinen kausi oli suunnitteilla, Olli Haikka (Roban tuotantokausien 1–5 tuottaja) soitti ja sanoi, että tässä poliisisarjassa ideana on laittaa komedianäyttelijät tekemään kaikki roolit. Siinä oli Aku Hirviniemi, Riku Nieminen, Mari Perankoski, stand up -koomikkona tunnettu Ilari Johansson, Hietalahti luettelee.

Aluksi palaute ei ollut kaikista positiivisinta.

– Siitähän tuli aluksi tietenkin sitä, että ”ei tule paskaakaan, jos te laitatte ne apinat sinne pelleilemään” ja niin edelleen. Mutta sehän kävi just toisin päin. Jos osaa tehdä komiikkaa, osaa kyllä tehdä myös draamaa.

Kumpi on Kari Hietalahdelle ominaisempaa: komedia vai draama?

– Se on minulle ihan sama. Kyllä minä tykkään tehdä kumpaakin. Esimerkiksi nyt tammikuussa saa ensi-iltansa Klaus Härön elokuva, joka ei todellakaan ole komediaa. Kyllä minä nautin siitä, että pääsee tekemään sekä tämmöisiä vakavia, mutta myöskin ei-vakavia hahmoja, näyttelijä toteaa.

– Ero komedian ja draaman välillä ei ole hirveän iso. Tekstistä, eli käsikirjoituksesta, se on oikeastaan kiinni. Jos on hyvä teksti, niin se toimii, on se sitten mitä lajia tahansa.

Luonto on Kari Hietalahdelle tärkeä asia.

– Kyllä se tulee sieltä Savonlinnasta. Kun ei siellä nuorena ollut mitään kuin että pelattiin jääkiekkoa ja kalastettiin, mies naurahtaa.

– Mutta luonnonsuojelu. Minäkin olen ollut aikoinani semmoinen tavallinen kalastaja, joka tappoi kaiken, mikä tuolla vedessä liikkui. Mutta perhokalastuksen myötä minuakin on valistettu siitä, että ihan kaikkea ei tarvitse tappaa. Sitten varsinkin, kun niitä kaloja rupesi saamaan ja otti selvää, minkälaisessa ahdingossa esimerkiksi vaelluskalat Suomessa ja ympäri maailmaa oikeastaan ovat.

Hietalahden mukaan parasta luonnonsuojelua on se, että ei kalasta.

– Mutta sitten, jos haluaa harrastaa kalastusta, sitä on pakko tehdä niin, että ei ota kaikkea. Sitä sanotaan valikoivaksi kalastukseksi.

Saimaan rannalla kasvaneena Kari Hietalahdelle tärkeää on myös saimaannorpan suojelu.

– Tänä kesänä on taas kuollut kuutteja kalaverkkoihin. On ihan käsittämätöntä, että on laillista pitää niitä kalaverkkoja siellä alueella, missä niitä saimaannorppia on ja liikkuu. Maailman uhanalaisimpia eläimiä, Hietalahti päivittelee.

– Miksi niitä verkkoja pitää siellä pitää? Jos sä tapat saimaannorpan tuossa lyömällä sitä pulikalla päähän, saat vähän alle kymppitonnin sakkoa. Mutta jos tapat verkolla, se on laillista. Järjetöntä.

Kari Hietalahti pitää saimaannorppaa jopa Suomen kansalliseläimenä joutsenen sijaan.

– Saimaannorppa on Suomen ainoa kotoperäinen eläin. Sitä ei moni tiedäkään. Se on jäänyt joskus tänne loukkuun ja on geneettisesti täysin oma lajinsa. Niinpä minun mielestäni sen pitäisi olla Suomen kansalliseläin.

Mitkä ovat Kari Hietalahden elämän kolme tähänastista huippuhetkeä?

– Tämä menee helposti niin kliseisiin juttuihin, kun vaikka lapsen syntymä, joka tietenkin siis on huippuhetki, mutta ei mennä nyt tuollaiseen. Sanotaan nyt ammatin kannalta, että se on teatterikouluun pääseminen. Omat vanhemmatkaan eivät voineet millään uskoa, että oikeasti pääsin sinne.

– Toinen juttu on perhokalastus. Vähän yli kymmenen vuotta sitten aloitin sen harrastuksen. Se, että vielä ikään kuin vanhoilla päivillä oppii tuollaisen uuden taidon. Siihen liittyy luonto ja sen kautta on alkanut semmoinen tavallaan loppuelämän agenda esimerkiksi luonnon-, kalojen- ja vesiensuojeluun liittyen.

– Joo ja hei kolmantena pitää sanoa hiihto. Se on ihan loistava harrastus tämän ikäiselle ihmiselle. Perinteinen hiihto. Luisteluhiihtoa en osaa, mutta perinteinen hiihto, se käy joka paikkaan ja on loistava laji.

Kari Hietalahti ei kadu mitään.

– Kyllä kaikki semmoinen nuorena kohkaaminen, silläkin on ollut ihan selkeästi joku tarkoitus. Siis, että ilman sellaista järjetöntä menoa ja kohkailua ei olisi tavannut tiettyjä ihmisiä, jotka ovat tehneet asioita mahdolliseksi.

– Ja nyt, kun tähän lähes eläkeikään asti on päässyt, sitä on alkanut ymmärtää sellaisia asioita, että esimerkiksi nuorena jääkiekkoilijana minusta ei ollut mihinkään. Sitä tajusi, että jos pelasi nuorten SM-sarjaa, luistelee täysillä eikä saa ketään kiinni, niin ei niitä sitten saa kiinni.

Hietalahti ei kadu edes sitä, että olisi voinut olla aateloitu jääkiekkoleijona, jos esiintymisen sijaan elämänpolku olisikin pitänyt kiekkokaukalossa.

– No meillä oli katsos semmoinen aateloitu jääkiekkoilija. Jarmo Myllys (Suomen miesten A-maajoukkueen ensimmäisen maailmanmestaruusjoukkueen maalivahti) oli meidän maalivahti. Eli sitä kautta olen päässyt maistamaan tämmöistä kuuluisuutta. Muistan mainita sen, että olen ollut samassa jengissä Jarmo Myllyksen kanssa. Se on minun jääkiekkourani varmasti hienoin saavutus, Hietalahti summaa.