Kirsti oli opetettu hoitamaan velvollisuudet, kasvattamaan lapset, tekemään töitä ja odottamaan kiltisti eläkepäiviä. 46-vuotiaana hän lähtikin au pairiksi ja pysyi ulkomailla 16 vuotta varaamatta koskaan edes hotellia etukäteen. Suomeen palatessa muut olivat pysyneet samana – Kirsti muuttunut.
Maidenhead, Englanti. Sinne 46-vuotiaan Kirsti Pitkäsen oli määrä matkata, kun hän saapui matkalaukkunsa kanssa Helsinki-Vantaan lentoasemalle vuonna 1993.
– Tajusin vasta British Airwaysin koneeseen jonottaessani, etten ymmärtänyt kuulutuksista mitään. En osannut englantia ollenkaan, 65-vuotias Kirsti kertoo nyt.
Hän oli joutunut tilanteeseen äkkiarvaamatta: matkahaaveista kuullut tuttava oli tehnyt Kirstistä lupaa kysymättä au pair -ilmoituksen Lontoon suomalaisen kirkon lehteen.
– Olin sitoutunut Suomessa töihin ja luottamustehtäviin, mutta paikan saatuani ja ensijärkytyksestä toivuttuani sanouduin niistä irti. Lapseni olivat jo aikuisia.
Kirsti vietti ulkomailla 16 vuotta. Kuvassa hän on jo takaisin Suomessa vuonna 2009.
Matkan oli tarkoitus kestää vain puoli vuotta, mutta Kirsti palasikin kotiin vasta 16 vuoden päästä.
– Sinä aikana en varannut koskaan ainuttakaan hotellihuonetta ennakkoon. Ostin vain matkalipun ja lähdin. En ehtinyt ajatella tai pelätä – minua harmitti, etten ollut nähnyt maailmaa jo aikaisemmin.
Lopputili ja lompakossa kymmenen puntaa
Saapuessaan Englantiin Kirsti osasi sanoa vain "kyllä" ja "olen väsynyt".
– Kun isäntäperheen rouva aamulla herätti minut ja kertoi, mitä pitäisi tehdä, en ymmärtänyt sanaakaan. 46-vuotiaana osasin silti päätellä asiat itsekin. Kun siivosin, silitin ja kokkasin, rouva pysyi tyytyväisenä, Kirsti kertoo.
Kirsti sen sijaan kyllästyi perheeseen jo neljässä kuukaudessa. Hän vaihtoi lasten- ja kodinhoitajaksi Lontooseen. Tosin sekään ei ollut häntä varten.
– Kun perheen äiti kutsui kotiin hienoja vieraita ja tarjoili heille kokkaamiani lihapatoja ja jälkiruokia, minulle jätettiin viisi pientä lasta ja vain muutama peruna ja yksi kana koko viikonlopuksi. Protestoin tätä vieraiden läsnä ollessa ja sain lopputilin.
– Lompakossani oli vain kymmenen puntaa, eikä asunnosta tietoakaan. Silti ajattelin, että varmasti selviän jotenkin, Kirsti kertoo.
Kirstin toinen pysäkki ulkomailla oli Lontoo. Kuvituskuva.
Suunnisti lehdenjakajana rukseja piirrellen
Ja niin Kirsti selvisikin – kerta kerran jälkeen. Ensin hän päätyi lehdenjakajaksi.
– Liikkuessani Lontoota ristiin rastiin piirsin kaduille liidulla aina ruksin siihen suuntaan, johon olin menossa. Siitä huolimatta eksyin aika ajoin.
– Kerran kuulin ihmisten voivottelevan kipeitä olkapäitään suomalaisella merimieskirkolla. Nousin lähes siltä istumalta Suomen-koneeseen, kävin kahden kuukauden hierontakurssin, palasin takaisin ja aloin tekemään töitä hierojana.
Merimieskirkon talkoista Kirsti bongattiin majatalon apulaiseksi.
– Joulumyyjäisiin tullut pariskunta ihasteli, kuinka olisin juuri sopiva asiakaspalvelija heidän aamiaismajoitusta tarjoavaan yritykseensä. Kysyin, missä paikka sijaitsi. Vähän ajan päästä olinkin jo muuttanut tavarani eteläiseen Englantiin Bournemouthiin.
Pää kylmäksi
Välillä Kirsti oli Espanjassa au pairina, välillä hän asui Belgiassa Antwerpenin merimieskirkon leivissä.
– Kerran menin Bruggen kaupungissa pubikierrokselle englantilaisten kanssa. Heillä oli tapana maistella juomaa hitaasti ja pitää yhdestä oluesta puolen tunnin esitelmä. Lähdin kyllästyneenä pois enkä tajunnut ennen iltapäivää, ettei minulla ollut hotellimme osoitetta tai kenenkään puhelinnumeroa.
Kirsti eksyi Belgian Bruggessa. Kuvituskuva.
Kirsti juoksenteli ympäriinsä etsien oikeaa paikkaa.
– Lopulta istuin puiston penkille ja sanoin: "Kirsti, rauhoitu". Nousin bussiin, joka pysähtyi jokaisen hotellin kohdalla. Kävin tarkistamassa niistä jokaisen, kunnes viimeinen mahdollinen vaihtoehto osoittautui lopulta oikeaksi.
"Olin jälleen selviytynyt!"
Vaikeaa oli silloinkin, kun Kirsti osui kuukauden interrail-matkallaan Irlannin pääkaupunkiin Dubliniin vappuaattona.
– Tuuli oli kylmä, kello kymmenen illalla enkä millään löytänyt majapaikkaa. Väänsin itkua matkalaukkua raahaten. Lopulta menin erääseen pubiin, jonka omistajapariskunta ohjasi minut satamaan vievään junaan.
Kirsti matkusti satamasta lautalla muutaman tunnin matkan Pohjois-Englantiin. Yhdeltä yöllä hän kulki matkalaukkunsa kanssa jälleen uuden maan katuja.
– Hyvällä tuurilla löysin majapaikan. Kun kahdelta yöllä pääsin petiin, olo tuntui taivaallisen ihanalta. Olin jälleen selviytynyt!
Romanssit kariutuivat kielimuuriin
Kirsti ehti 16 vuoden aikana myös ostaa Saksasta mökin, käydä samalla kuntosalilla prinsessa Dianan kanssa sekä rakastua yhdysvaltalaiseen ja englantilaiseen mieheen.
Kirstin romanssit ulkomaalaisiin miehiin kariutuivat kielimuuriin. Kuvituskuva.
– Minua nauratti aina Lontoossa aerobic-tunneilla käydessäni, kuinka eräs nainen oli niin prinsessa Dianan näköinen. En kuitenkaan ajatellut siitä sen kummempaa, sillä hän ajoi aina itse paikalle pikkuisella autolla, käytti tavallista kuntokassia eikä muutenkaan poikennut toisista.
– Ilmeisesti kuntosalin pitäjä oli vannonut hänelle treenirauhan, mutta sortunutkin eräänä päivänä laittamaan kamerat salille ja myymään kuvat lehdille. Sen jälkeen Dianan näköistä naista ei enää näkynyt.
Kirstin romanssit ulkomaalaisiin miehiin karisivat kielimuuriin.
– Tajusin, etten koskaan tulisi oppimaan englantia tarpeeksi hyvin. Minun olisi pitänyt tyytyä "hiljaiseksi satakuntalaiseksi", joka sanaa sanan silloin, toisen tällöin – olisin aina jäänyt kielipuoleksi keskusteluiden ulkopuolelle. En olisi pystynyt toteuttamaan itseäni.
Osti mökin metsän keskeltä Suomesta
Saksassa asuessaan Kirstistä alkoi tuntua siltä, että hän halusi takaisin Suomeen. Niinpä hän osti itselleen punaisen mökin Vampulasta, Satakunnasta.
Kirsti saapuiVampulaan vuonna 2008.
– Nyt, kun nousen aamulla ylös, hangessa näkyvät jänisten ja kettujen jäljet. Vieressä ei ole muita taloja. Koska olen syntynyt Lapissa keskellä metsää 13 kilometrin päässä lähimmästä naapurista, tunnen päässeeni takaisin kotiin.
Lappiin Kirsti ei tuntenut 16 vuoden jälkeen enää voivansa palata.
– Myin lopullisesti Kemissä omistamani omakotitalon vuonna 2010. Tajusin, että kaikki ihmiset siellä olivat pysyneet aivan samana, mutta minä olin muuttunut.
– Elin toki itsekin aikoinaan niin sanottua normaalielämää töineen ja lapsineen Kemissä, mutta muista poiketen päätin 46-vuotiaana lähteä seikkailemaan. Nyt minulla on enemmän muistoja ja vähemmän rahaa. Monilla asiat ovat juuri toisinpäin, mutta pienestä eläkkeestä huolimatta pääni on paremmassa kunnossa.
"Elämä ei ole muualla sen kummempaa"
Mitä Kirsti oppi matkoillaan?
– Joka paikassa noustaan aamulla ylös, syödään kaurapuuro, mennään töihin, tullaan töistä, katsotaan Kauniit ja Rohkeat ja painutaan nukkumaan. Ei elämä Kiinassa, Intiassa tai Amerikassa ole sen kummempaa kuin Suomessa.
Kirsti kävi viime keväänä viikon junamatkalla Pekingissä, mutta enää hän ei oikeastaan haaveile matkustamisesta.
– Minua ei kutkuta lähteä mihinkään. Kaikki matkustusinto on hävinnyt. Ennen lentokentillä oli niin ihanaa, että nukuin mielellään siellä öitäkin. Enää se ei houkuttele.
Kirsti marjassa Vampulassa vuonna 2009.
– Oikeastaan tämä on aika hälyttävää – kutsuja kyllä olisi niin Ranskan linnoihin kuin Kalifornian hiekkarannoillekin. Australian tuttava ainakin asuu niin pitkän matkan päässä, että sinne menen korkeintaan seuraavassa elämässä.
Joutuu sulkemaan 16 vuotta elämästään
Niille, jotka haluavat matkustaa, Kirsti sanoisi: älkää odottako eläkepäiviä.
– Luonani kävi kerran Bournemouthissa eräs seitsemänkymppinen mies. Hän sanoi: "nyt ymmärrän, miten viisas olit lähtiessäsi 46-vuotiaana. Minä odotin 65 vuotta – mutta mitä hyötyä tästä kaikesta rahasta on, kun en enää jaksa tehdä mitään?".
Kirsti toivoo, että ihmiset tarttuisivat mahdollisuuksiin eivätkä katkeroituisi.
– Olen huomannut, että kun muut puhuvat menneisyydestään, he saavat kertoa kaiken, mitä heille on tapahtunut. Minun on sen sijaan suljettava 16 vuotta elämästäni – oman ikäpolveni kaltaiset suomalaiset, jotka eivät ole matkustaneet, eivät halua tietää, että muutkaan ovat. Kerroin mitä tahansa, he kuulevat sen leuhkimisena, Kirsti kertoo.
Itse hän on seikkailunsa nähnyt.
– Olen sopeutunut Vampulaan hyvin. Ihmiset ovat huolehtivaisia ja ystävällisiä. Jos lähden johonkin, he katsovat, että talo säilyy kunnossa.
– Nyt olen lopullisesti onnellinen ihminen. Uunissa palaa tuli – ei ole mihinkään kiire.
Studio55.fi/Piia Simola
Kuvat: Colourbox.com, Kirsti Pitkänen
Onko sinulla tarina kerrottavanasi?
Studio55.fi etsii jatkuvasti mielenkiintoisia tarinoita netissä kerrottavakseen ja kannustukseksi muille vaikeassa elämäntilanteessa eläville. Oletko selvinnyt vaikeasta sairaudesta tai onko tuttavallasi takanaan aivan huikea elämä eriskummallisine sattumuksineen? Myös pienempien ja suurempien järjestöjen teot ja muiden hyväksi toimivat aktiiviset ihmiset kiinnostavat meitä.
Ota meihin yhteyttä, niin ehkä kerromme studio55:läisille juuri sinun selviytymistarinasi. Lähetä tarinasi lomakkeen kautta tai sähköpostilla osoitteeseen studio55(at)mtv3.fi. Korvaathan osoitekentässä (at)-kohdan @-merkillä.
Pirkko matkusti maailman ympäri 480 päivässä – ilman lentokonetta
Pekka asui seitsemän vuotta veneessä vaimonsa kanssa – kiersi lähes koko maapallon
Näin maailmaa pysyvästi kiertävä pariskunta elättää itsensä
Au pairin kauhukokemus: Talon rouva pakotti laihduttamaan ja uhkasi tappaa
Teräsmummo vaihtokauppojen kautta au pairiksi: Se oli silkkaa hullua rohkeutta