Kaisa Beltran & Johanna Erjonsalo: Katkerat puutarhat - Euroopan riistettyjen siirtotyöläisten tarina (Atena 2024)
Kun suomalainen ostaa lähikaupastaan espanjanlaisia tomaatteja tai mansikoita, monikaan ei tule ajatelleeksi, että toimitusketjun alkupäästä saattaa löytyä epäkohta jos toinenkin.
Pahimmassa tapauksessa tomaatit on poiminut Espanjassa laittomasti asuva marokkolainen nainen, joka joutuu suostumaan seksiin jatkaakseen työtään paperittomana ja alipalkattuna slummin asukkaana.
Tämä selviää Kaisa Beltranin ja Johanna Erjonsalon kirjasta Katkerat puutarhat, joka on varsin ikävää mutta samalla myös valaisevaa luettavaa.
Kirjassa kerrotaan eteläisen Espanjan maataloustuotannon varjopuolista eli käytännössä laajasta riistosta ja hyväksikäytöstä.
Sekä lailliset että maassa laittomasti asuvat siirtolaiset poimivat meille marjoja ja vihanneksia niin halvalla, että espanjalaisista yhä harvempi haluaa toimia raskaalla alalla työntekijänä.
Paikalliset kouluttamattomatkin espanjalaiset saavat toimeentulon paljon helpommin turismiteollisuudesta kuin maatalousammateista.
Aurinkoisen Andalusian synkät seudut
Kirja keskittyy kahteen merkittävään maatalousalueeseen eli eteläisen Andalusian länsipäässä olevaan Huelvan alueeseen sekä maakunnan itäreunalla olevaan Almeriaan. Siirtotyöläisten olosuhteet ovat näiden alueiden kasvihuoneissa kirjoittajien mukaan Espanjan huonoimmat.
Espanjassa on Kiinan jälkeen eniten kasvihuonealaa, noin 70 000 hehtaaria. Tästä alasta puolet sijaitsee Almeriassa. Valtavia kasvihuonealueita kutsutaan Espanjassa muovimereksi (mar de plástico). Samanlaista muovimerta voi suomalainenkin turisti nähdä eri puolilla aurinkoista Andalusiaa.
Huelvassa viljellään puolestaan noin neljäsosa EU:n alueella viljellyistä marjoista. Mansikkapeltoja on lähes 7000 hehtaaria. Tämän lisäksi alueella viljellään muun muassa pensasmustikkaa, vadelmaa ja karhunvatukkaa.
Paperittomat siirtotyöläiset kokevat kovia
Vaikka väärinkäytöksiä on paljon ja palkat matalia, osalla siirtotyöläisistä asiat ovat kuitenkin joten kuten kunnossa. Kohtuullisen hyvin menee niillä siirtotyöläisillä, joilla on oleskelulupa ja jotka työskentelevät samoin ehdoin kuin espanjalaiset.
Tällaisia ovat muun muassa marokkolaiset kausityöntekijät, jotka ovat maassa Espanjan ja Marokon valtioiden välisellä sopimuksella. Heidän oletetaan lähtevän takaisin kotimaahansa marjasesongin päätyttyä, joskin osa jää laittomasti Espanjaan.
Vuonna 2023 Huelvan marjasesongin aikana palkattiin lähes 17 000 marokkolaisnaista.
Selvästi huonompi tilanne on vailla työsopimusta työtään tekevillä siirtolaisilla ja viimeisenä ovat ne, joilla ei ole minkäänlaisia papereita. Ilman työsopimusta työskentelevät voivat saada vain 3-5 euron tuntipalkan.
Paperittomien kohtalo on usein erittäin surkea ja kirjassa onkin lukuisia tällaisten ihmisten haastatteluja. Heidän kuvauksensa tilanteestaan ovat varsin karuja: elämää ikkunattomassa vajassa, raiskauksia ja huijausyrityksiä. Lisäksi itse työ voi olla hyvinkin rankkaa ja kuluttavaa.
Koska työsopimuksia ja todistuksia asuinpaikasta tarvitaan mahdollista oleskeluoikeutta varten, monet paperittomat siirtolaiset yrittävät ostaa tällaisia todistuksia erilaisilta välittäjiltä.
Monesti tähän paperibisnekseen sisältyy mahdollisuus tulla huijatuksi. Välittäjien väärentämä, viranomaisille annettavaksi tarkoitettu työtodistus voi maksaa useita tuhansia euroja.
Halpa työvoima poimii tomaattimme
Kaiken riiston taustalla on tietenkin raha.
Espanjan maatalousyrittäjät haluavat halpaa työvoimaa ja juuri sellaisia etenkin paperittomat siirtolaiset ovat. Vastaavasti Marokosta ja muualta Afrikasta tuleville siirtotyöläisille huonotkin palkat Espanjan maataloudessa ovat selvästi korkeampia kuin kotimaan vastaavat palkat.
Ehkä yllättävintä suomalaiselle lukijalle ovat kirjan kertomukset slummeista, joissa monet siirtotyöläiset asuvat.
Slummit ovat yleensä hyvin alkeellisia telttakyhäelmistä koostuvia asuinalueita, joilta puuttuvat peruspalvelut. Toisinaan slummiteltat palavat tai paikallinen kunta raivaa alueita maan tasalle.
Kirjoittajien mukaan slummit ilmaantuivat Huelvaan maatilojen kylkeen 1990-luvulla, sillä asuntoja ei ollut. 2010-luvun talouskriisin aikana slummien määrä vain kasvoi. Huelvan alueella on nykyisin 25-38 slummia, kirjoittajat kertovat.
Suomalaisten vastuu
Kirjan lopussa päädytään suomalaiseen kauppaan ja sen vastuuseen.
Kauppaketjut sanovat olevansa vastuullisia ostajia ja toiminta on läpinäkyvää. Esimerkiksi S-ryhmä on luokitellut Espanjan yhdeksi riskimaaksi ja ostaa tuotteita vain sellaisilta pakkaamoilta, joilla on sosiaalisesta vastuusta kertova sertifikaatti.
S-ryhmän edustaja sanoo, että kaupparyhmä ei voi boikotoida koko Espanjaa ja sen hevi-viljelyä, vaikka väärinkäytöksistä on tietoa. Kaikkiin väärinkäytöksiin on kuitenkin halu puuttua, S-ryhmän edustaja kertoo kirjassa.
Kirjoittajien mukaan tuleva EU-laajuinen yritysvastuudirektivii johtaa työntekijöiden aseman paranemiseen ainakin teoriassa.
Yritysvastuudirektiivi vaatii vastaisuudessa isoilta yrityksiltä lakisääteistä vastuunkantoa ympäristö- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta. Tällä hetkellä toiminta on perustunut vapeehtoisuuteen.
Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten ajatella? Suomalaisten kauppojen ja siten myös kuluttajien pitäisi tietenkin maksaa enemmän espanjalaisista mansikoista ja tomaateista, jotta siirtotyöläisten tilanne paranisi.
Suomessa oman maatalouden tukeminen on hoidettu veronmaksajien maksamilla maataloustuilla. Kuluttajat saavat kohtuullisen edullisia suomalaisia maataloustuotteita ja alkutuotannon työntekijät saavat puolestaan veronmaksajien maksaman lisän palkkansa päälle. Ilman tukipolitiikkaa Suomessakin maataloutta pyörittäisivät alipalkatut ihmiset.
Vastaavasti on hyvä kysyä, paljonko suostumme maksamaan ulkomaalaisista tomaateista ja mansikoista. Jos emme halua maksaa riittävästi, kuinka paljon olemme valmiita hyväksymään riistoa ja epäoikeudenmukaisuutta?