Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas. Otava. 2017. 459 s.
Kertoja olisi voinut kuolla väkivaltaisesti heti kirjan alussa.
Lauttasaaren syysillassa liikkunut kuoleman varjo jätti kertojan kuitenkin rauhaan.
Onneksi, koska muuten meillä ei olisi tätä kertomusta, tai näitä kertomuksia elämästä.
Niin todelliselta tarina kertojasta, Stellasta, Alexista, Lindasta, Clarasta, näiden lapsista ja vanhemmista ja koulukavereista tuntuu, ettei tarinaa olisi, jos kertojan pelko kotiparvekkeellaan olisi käynyt toteen.
On kuin lukija olisi itse mukana joka hetkessä, vieressä, henkeä pidätellen, mutta kykenemättä puuttumaan mihinkään, edes vihjaisemaan että tehkää ja olkaa toisin, rakastakaa toisianne toisin, antakaa anteeksi toisillenne.
Niin he tekevätkin, sivujen lipuessa kohti loppuaan. Joskaan eivät kaikki. Enempää en halua paljastaa kohtaloista tässä ajassa. No, sen sanon, että rikkinäisiä hahmoja kaikki ovat, kuten me ihmiset kuitenkin olemme.
Rikinkeltainen taivas on se taivas meren rannalla olevassa Ramsvikin kartanossa, 40 kilometriä Helsingistä, ruotsinkielisellä Uudellamaalla, minkä alla kertoja 1960- ja 70-lukujen kuluessa ystävystyy ja rakastuu ja jää kiinni ihmisiin, joista ei voi eikä halua päästä irti. Näihin päiviin asti.
Rikinkeltainen taivas on kaunis, mutta se on myös kitkeränsävyinen. Palamaan syttyvää rikkiä aistii kemiallisissa yhdisteissä, ja tulivuorten lähellä, muun muassa.
Kjell Westö on ollut tämän tekstin kirjoittajalle tärkeä tarinankertoja siitä lähtien, kun Helsingin ylle ilmestyivät leijat vuonna 1996.
Taivas ei tuolloin ollut rikinkeltainen, mutta se oli jo silloin harsoisen surumielinen, sellainen, jonka alla elämä koskettaa meitä tavalla, jota haluaisimme välttää, mutta emme voi. Meitä satuttaen.
Westön uusimmassa romaanissa Helsinki idästä länteen ja pohjoisesta etelään on jälleen läsnä. Kotiosoitteet, koulu, bilepaikat. Mutta on myös Vantaa, ja tietysti Ramsvik ja kertojan isän hankkima kesätorppa kartanon lähellä, hiekkatien ja myöhemmin asvaltoidun tien ulottuvilla.
Tässä kertomuksessa Helsinki ei kuitenkaan tunnu niin voimakkaasti läsnäolevalta. Se on olennainen osa Rikinkeltaista taivasta, mutta tunsin kaupungin roolin (osin tietysti Ramsvikinkin takia) pienemmäksi kuin aiemmin, sillä romaanin henkilöhahmot muuttuvat lapsuuden viattomuudesta ja alkavista epäilyistä vuosien kulumisen lihaksi, tunteiksi, nauruksi, kyyneleiksi, kivuksi, huudoiksi ja peileiksi tavalla, jonka vietäväksi halusin jäädä, kun viimeinenkin rivi oli luettu. Oli vaikea päästää irti.