Laura Gustafsson: Pohja (Into 2017)
Laura Gustafsson kertoo Pohja-kirjassaan ensin faktoja itsestään, jonka jälkeen tyylilaji muuttuu runollis-hämäräksi hieman esikoisromaani Huorasadun tyyliin. Sitten palataan taas reaalimaailmaan ja jatketaan arkisten asioiden kertomista. Ehkä tämä faktojen ja fiilistelyjen sekoitus on hyvä tapa kertoa kirjailija-käsikirjoittajan realistis-unenomaisesta elämästä.
Realismia: Painaa 62,6 kiloa, pituus 163,45 senttiä, 34-vuotias, asuu 58 neliön kaksiossa lapsensa kanssa, maksaa asuntolainaa seuraavat 25 vuotta, nykyinen osoite kymmenes aikuisiällä, urheilee yleensä kuusi kertaa viikossa, älykkyysosamäärä 108.
Sitten ollaankin raitiovaunussa, johon nousee itse Jumala. Jumala istuu kustulle penkille eikä kirjailija ehdi varoittaa. "Hän katsoo minua ja tietää, että tiedän mutta vaikenen, koska en halua tuottaa hänelle kunnotonta oloa: onhan hänen syytään, että tällaista tapahtuu. Penkeille kustaan. Alleenlaskijoiden suvun hän loi. Ikävä kyllä."
Kirjassa puhutaan paljon seksistä eri muodoissaan. On seksuaalista hyväksikäyttöä, rakkautta ja seksuaalista välinpitämättömyyttä - siis sitä, että päähenkilö ei ole ollut kovin tarkka, kenelle on antanut, koska ei ole voinut uskoa, että kukaan pitäisi häntä kauniina tai viehättävänä. "Jokaisen pojan tai miehen halu oli odottamaton kohteliaisuus. Koin velvollisuudekseni reagoida riisuutumalla."
Kirjailija myöntää monin tavoin kyllästyvänsä nopeasti miehiin. Isänsä mukaan kirjailijan otsassa pitäisi olla teksti, jonka mukaan tämä nainen kestää miestä vain puoli vuotta kerrallaan. Gustafsson sanoo itsekin, että promiskuiteetti on keino saada läheisyyttä mutta samalla pitää toinen etäällä.
Läheisyyttä Gustafsson on saanut paljon. Omien sanojensa mukaan hänellä oli 25-vuotiaana ollut ainakin 50 eri miestä. Rakkautta on sen sijaan ollut vähemmän mutta kiihkeinä annoksina sitäkin. Rakkaudeksi määriteltävät ajanjaksotkin ovat vaikeita, koska poikaystävien todellisista motiiveista ei ota selvää: "Pahin epäilys on se, että he (poikaystävät) eivät näe minua ihmisenä. - - Vain yhden uskon pettäneen. Jos paljastuisi, että pettäjiä on ollut enemmänkin, olisin ennen kaikkea kiinnostunut kuulemaan lisää."
Lapsuus on kuitenkin ollut hyvä. Ainakin jos uskomme kirjailijaa itseään. Tosin ulkonäköongelmat ja bulimia ovat varjostaneet kirjailijan elämää nuoresta iästä lähtien. "Kaksitoistavuotiaasta lähtien olen unelmoinut itseni tappamisesta nälkään. - - Hautajaisissa minut pannaan lasiarkkuun, koska olen niin jumalattoman hyvännäköinen."
Pohdiskelin kirjan puolivälissä, että tämä nainen on kyllä terapian tarpeessa, ja jo seuraavassa luvussa kirjailija kirjoittaakin kirjettä, jossa hän kuvaa erinomaisin sanakääntein olevansa terapian tarpeessa.
Kirjailija määrittelee sairaudekseen dissosiaatiohäiriön eli normaali tajunnan, muistojen, identiteetin ja havaintojen yhdistyminen on häiriintynyt. Myöhemmin kerrotaan masennuslääkkeiden käytöstä ja niistä irtautumisen vaikeudesta. "Masennuslääke toimii tunteisiin kuin torjunta-aine rikkaruohoihin. Jättiputket ja japanintattaret valtasivat vainioni."
Koko kirja jättää lukijansa hämmentyneeseen tilaan. Kirja on kuin terapiassa käyvän ihmisen itse kirjoittama sairauskertomus, jossa on hyvinkin tarkkoja havaintoja itsestä ja käyttäytymisestä ja vastaavasti sitten hyvinkin hämäriä näkyjä kaikesta elämän aikana tapahtuneesta.
Miten tällainen kirja voisi päättyä, pohdiskelen. Kirjahan on eräänlainen kehityskertomus, jossa täytyy kuitenkin olla avoin loppu. Niin onkin. Mutta siinä on myös kirjoittajan pitkä toivelista, joka on toimiva päätös tälle tarinalle.
"Ei enää miehiä, jotka vievät ryteikköön, lentävät pois helikopterilla ja jättävät yksin löytämään paluureitin."
Toivelista jatkuu pari sivua. Minun toiveeni on, että Gustafsson kertoo joskus tulevaisuudessa, toteutuivatko nuo toiveet. Ja jos toteutuivat, minkälaiseksi elämä sitten muuttui.