Kirja-arvio: Näin suomalaiset ratkovat maailman sotia ja konflikteja

Suomalaisen Crisis Management Initiativen (kriisinhallinnan aloite) eli CMI:n rauhanvälittäjät ovat ehtineet moneen paikkaan runsaan 20 toimintavuoden aikana. 

Näin rauha syntyy -kirjassa luetellaan näitä hankkeita, joissa rauhaa on onnistuttu edistämään tai ainakin on onnistuttu aloittamaan dialogi, jotta kriisien eri osapuolet ymmärtäisivät paremmin toisiaan. 

CMI:n perusti Martti Ahtisaari vuonna 2000 päättyneen presidenttikautensa jälkeen. Ahtisaari oli YK:n edustajana vienyt läpi onnistuneesti Namibian itsenäistymisprosessin ja presidenttikautensa lopulla Ahtisaari oli neuvottelemassa Serbian Slobodan Milosevicin kanssa Kosovon sodan päättämisestä. 

Presidenttikauden lopulla Ahtisaarta puolestaan pyydettiin useisiin erilaisiin välittäjätehtäviin. Taustaa rauhanvälittäjäksi oli siis kosolti. 

Acehissa päästiin sopuun

Martti Ahtisaarella ja CMI:llä oli keskeinen rooli, kun Indonesian Acehiin saatiin pysyvä rauhansopimus. Kirjassa käydään varsin yksityiskohtaisesti läpi koko monipolvinen prosessi, jolla rauhaan lopulta päästiin. 

Merkittävää rauhan kannalta oli, että molemmilla konfliktin osapuolella oli ilmeisen selvä halu päästä aidosti rauhaan ja valmius kompromisseihin. Lopputuloksena Aceh ei saanut itsenäisyyttä vaan laajan itsehallinnon Indonesian sisällä. 

Kirjassa käydään tarkasti läpi myös Myanmarin ja Etelä-Sudanin rauhanvälitysprosessit. Vaikka näissä tapauksissa ei päästy Aceh-tyyppiseen ratkaisuun, vaan väkivaltaisuudet ovat jatkuneet, itse prosesseja kuvataan onnistuneiksi. 

CMI on ollut vahvasti mukana myös muun muassa Libyassa, Jemenissä, Kosovossa ja hankkeissa, joissa naisten roolia rauhanvälityksessä on pyritty lisäämään. 

Rauhanvälittäjillä on kysyntää

Kirjan pääsanoma on, että Martti Ahtisaaren perustaman CMI:n tapaisia rauhanneuvotteluorganisaatioita tarvitaan entistä enemmän. 

Vaikka YK ja yksittäiset valtiot ovat edelleen tärkeitä toimijoita, erilaisia ketterillä ulkopuolisilla toimijoilla on paljon kysyntää. Ne koetaan usein puolueettomiksi toisin kuin rauhanvälitykseen osallistuvat valtiot. 

CMI:n kaltaiset järjestöt paikkaavat kirjan mukaan virallisen diplomatian puutteita ja ovat kehittämässä alaa. 

Kirjassa onkin mielenkiintoinen luku digitaalisten työkalujen kehittämisestä rauhanvälitystoiminnassa. Normaalien viestipalvelujen ja videokokousten isäksi CMI on käyttänyt suomalaista Inclus-ohjelmistoa. 

Se on verkkopohjainen työkalu, jossa osapuolet voivat kännyköillään määritellä konfliktin syitä, ratkaisuvaihtoehtoja ja niiden tärkeysjärjestyksiä. Vastauksia visualisoidaan neuvotteluhuoneen seinälle ja kulloinenkin konflikti muuttuu paljon selkeämmin ymmärrettäväksi. Konfliktien monimutkaisuutta pyritään näin yksinkertaistamaan. 

Kirjassa on esimerkki Jemenin rauhanneuvottelujen yhdestä prosessista, jossa Inclus-yhteenveto sai "huomion siirtymään keskinäisestä syyttelystä itse asiaan".

Kirja tehty CMI:n näkökulmasta

Kirjassa kehutaan Martti Ahtisaaren neuvottelukykyä ja hänen optimistista luonnettaan. Samalla tuodaan useaan otteeseen esille kuinka CMI:ssä Ahtisaari lähetti etenkin nuoria naisia vaativiin tehtäviin. Ahtisaarella oli tapana ottaa myös yksittäisiä nuoria työntekijöitä mukaan rauhanvälitysmatkoille oppimaan prosesseista. 

Näin rauha syntyy -kirja on selvästi tehty CMI:n näkökulmasta eikä siinä sinänsä tietenkään ole mitään väärin. 

Olisin kuitenkin odottanut, että kirjassa olisi myös ollut jonkinlaista itsekritiikkiä tai enemmän kuvauksia epäonnistumisista. Nekin olisivat nimittäin olleet mielenkiintoista luettavaa. Toisaalta voi olla, että kritiikki on jätetty rivien väliin. 

Ulkoministeriössä ei ymmärretty

CMI:n "viholliset", jos niin voi sanoa, ovat löytyneet lähinnä ulkoministeriöstä, jolta tuli rahaa nihkeästi ainakin toiminnan alkuvuosina. 

Ulkoministeriössä ei kirjan mukaan aina myöskään ymmärretty CMI:n toiminnan ideaa, vaan se koettiin jonkinlaiseksi kilpailijaksi. Kauhun hetkiä CMI:ssä koettiin myös Sipilän hallituksen aikana, kun ulkoministeriön kehitysyhteistyörahojen leikkaus johti supistuksiin myös CMI:ssä. 

CMI:n tapauksessa, kuten koko suomalaisessa kansalaisjärjestökentässä yleensäkin, on käsitys, että valtion pitäisi tukea niiden toimintaa runsaskätisesti. 

Monikaan kansalaisjärjestö ei näe valtion tuessa mitään kummallista, vaikka todellisuudessa suuret tuet valtiolta tarkoittavat, että kyseessä ei enää ole kansalaisjärjestö vaan eräänlainen valtion etäispääte. Se on tuskin kenenkään tavoite. 

CMI:n kunniaksi on kuitenkin sanottava, että se on pystynyt keräämään rahaa myös muita reittejä. 

Alussa toimintaa tuki George Soros ja rahaa on kerätty myös kansalaiskeräyksellä. Viimeisimpänä rahoittajana on ollut Sitra, joka antoi 10 miljoonaa euroa viime vuoden lopulla CMI:n taustalla olevaan Rauhanrahastoon. Rahaa on tullut eri hankkeisiin myös muiden valtioiden varoista.

Rauhanvälitys on tärkeä asia. Tämä kirja on erinomainen opas ainakin niille nuorille opiskelijoille, jotka pohtivat diplomatiaa tai rauhanvälitystä tulevaksi ammatikseen.