Kirsti Rosendahl, 58, syntyi sokeana. Hän ei murehdi sitä, mitä ei ole. Eiväthän näkevätkään välttämättä osaa katsoa.
”Tuo lapsi ei ole niin kuin pitää. Se ei seuraa katseella.”
Perheelle kotia alivuokrannut rouva lausui ensimmäisenä ääneen sen, mitä neuvolantädit tai Kirsti Rosendahlin omat vanhemmat eivät olleet joko ymmärtäneet tai halunneet sanoa.
Sen varmistivat pian tutkimuksetkin. Kaksivuotias Kirsti oli sokea.
– Syytä ei ole oikeastaan koskaan selvitetty loppuun saakka. Kunhan nyt vain olen. Suvussani ei ole muita sokeita. Olen ajatellut, että ehkä äiti sairasti raskausaikana vihurirokon, mutta koska äiti itse ei tiedä sellaisesta mitään, sairauden olisi täytynyt olla piilevä, Kirsti toteaa.
Kirsti muistaa törmänneensä itse viisivuotiaana ensimmäistä kertaa ajatukseen, että olisi erilainen kuin muut.
– Minut lähetettiin Oulusta Helsinkiin sokeain esikoululuokalle. Olin useita kuukausia poissa kotoa ihan outojen ihmisten parissa. En tiedä, kenen päähänpisto se oli. Kyllähän minulta kysyttiin, haluanko lähteä, ja varmaan vastasinkin ”joo”. Mutta mitä sellainen viisivuotias nyt ymmärtää, kun ei edes selitetty, mitä se tarkoittaa.
Nykyään Kirsti ei – ”hyvänen aika” – ajattele olevansa erilainen kuin muut.
– Mielestäni olen ihan tavallinen ihminen. En mikään kummajainen.
”Eivät näkevätkään aina osaa katsoa”
Kirsti saattaa nähdä kirkkaan valon, jos sellainen räpsähtää oikein kovaa, mutta käytännössä hän on täysin sokea.
Millaiseksi maailman kuvittelee, kun sitä ei ole ikinä nähnyt?
– Ei minkäänlaiseksi. Ei se voisi vähempää kiinnostaa. En minä rasita päätäni sillä, miltä joku näyttää. Se on sama kuin jos näkevältä kysyttäisiin, miten ymmärrät sokeuden, Kirsti sanoo.
Kirsti ei ajattele sen kummemmin myöskään sitä, miltä hän itse näyttää.
Kirsti opaskoiransa kanssa viime talvena.
– Minulla on kaksi silmää, nenä, suu ja korvat. Olen ihan tavallisen ihmisen näköinen. En meikkaa, mutta vaateostoksilla käyn keskimmäisen tyttäreni kanssa. Hän tietää, mitä haluan, eikä tuputa mitään ihmeellisiä kirkkaankukertavia puseroita – uskon, ettei sellainen näytä hyvältä, kun minulle on niin sanottu.
Jos Kirstiltä kysytään, niin hieman kärjistetysti sanoen väritkin on tehty vain ihmisten kiusaksi ja pyykinpesua hankaloittamaan.
– Sitä paitsi vaikka näkevät näkevät, niin eivät hekään aina osaa katsoa. Jos kysyn ulkona joltakulta, millä kadulla olen, niin hirveän helposti vastataan: voi, en minä tiedä, kun en asu täällä. Vaikka seisoisimme kadunkulmassa eikä tarvitsisi kuin nostaa katse ja lukea kyltistä!
”Kirjoja luetaan ja telkkaria katsotaan”
Vaikka Kirsti ei näe, hänenkin maailmassaan on rumaa ja kaunista.
– Kaunista voi olla se, kun ottaa käteen jonkin esineen, jonka muoto tuntuu mukavalta. Tai runo, joka jotenkin kolahtaa. Tai musiikki. Tai koira. Tai hyvä kirja.
Kirsti lukee kirjoja joko pistekirjoituksena tai äänikirjoina.
– Käytän aina sanaa ”lukea”. Tuntuisi hölmöltä, jos pitäisi ruveta selittämään, että millä tavalla lukee – että muka kuunteli jonkin kirjan. Kirjoja luetaan ja telkkaria katsotaan, vaikkei niitä näkisikään.
– Lempikirjojani ovat Nalle Puh rakentaa talon sekä Marikki ja Kesäkummun Tuikku. Niistä löytää aina jotain uutta. Luen myös paljon dekkareita, historiaa ja kaunokirjallisuutta.
Ranskan opiskelua Kirsti on harrastanut kuutisen vuotta.
– Kielipääni on kauhean huono, mutta se on ihan mukava harrastus ja hyvä dementianestolääke. Olen käynytkin Ranskassa.
– Yleisesti ottaen en matkustelusta niin välitä, mutta se ei liity mitenkään sokeuteeni. Tiedän monia sokeita ja heikkonäköisiä, jotka liesuvat ympäri maailmaa ja ovat valmiita panostamaan siihen.
Työuupumus vei eläkkeelle
Kirstin kolme aikuista tytärtä ovat kaikki näkeviä.
– En minä jännittänyt tai edes osannut ajatella, tuleeko heistä sokeita. Olen saanut lapsia kahden miehen kanssa, ja he olivat molemmat heikkonäköisiä. Näöllä ei kuitenkaan ole ollut seurusteluiden kanssa mitään tekemistä.
Töitä Kirsti sai aikoinaan tietotekniikan parissa kaksi vuotta sen jälkeen, kun oli valmistunut ohjelmoijaksi näkövammaisten ammattikoulusta. Hän jäi eläkkeelle samaisesta paikasta järjestelmäasiantuntijan nimikkeellä vuonna 2003. Syynä oli työuupumus.
– Työtahti sen kuin kiihtyi ja kiihtyi, ja työt piti tehdä aina vain pienemmällä väellä. Ylityötuntini paukkuivat koko ajan ylärajoilla, kärsin unettomuudesta ja tuli kaikenlaisia hankaluuksia. Tajusin, ettei kukaan kiitä, jos revin itseni ihan loppuun.
– Kun kävin puhumassa eläkesuunnitelmistani työpaikkalääkärille, hän kysyi ensimmäiseksi, onko minua painostettu. Nauroin ja sanoin, että kyllähän sinä tiedät, että minua ei painosteta – kymmenen vuotta aikaisemmin minua oli yritetty saada eläkkeelle, mutta kieltäydyin lähtemästä.
Auto ajoi päälle
Asiat, joita näkevät pitävät arjessa itsestään selvinä, voivat olla sokeille hankalampia. Kirsti mainitsee esimerkkinä kadun ylittämisen.
Kadunylitykset ovat sokeille haastavia. Kuvituskuva.
– Ihan jatkuvasti piisaa autoja, jotka ajavat vanhoilla vihreillä tai päin punaisia. Olen jäänytkin auton alle, kun luulin sen olevan pysähtymässä valoihin, mutta se ei pysähtynytkään. Enää en lähde ylittämään katua edes vihreän valon palaessa minulle, jos auto on tulossa – en, vaikka se ajaisi kuinka hiljaa. Minähän en voi tietää, onko se pysähtymässä valoihin vai ajaako muuten hiljaa.
Kaupassa käyntikään ei ole aivan yksinkertaista, sillä Kirsti ei pysty etsimään itse tuotteita hyllystä.
– Lähikaupan myyjät ovat onneksi tottuneet näkövammaisiin asiakkaisiin. Kun sinne menee, niin hyvin äkkiä soi kello avun tarvitsemisen merkiksi, eikä myyjää tarvitse kauan odottaa. Kuljemme yhdessä niin, että myyjä menee edellä kärrystä ohjaten ja minä kävelen perästä kiinni pitäen. Kerron, mitä haluan, mutta usein myyjä myös mainitsee minulle tarjouksista ja uusista tuotteista, joista en muuten tietäisi mitään.
Mitä tulee ruoan laittamiseen, Kirsti sanoo, ettei ole mikään kodin hengetär.
– Onnistuu se, kun on pakko. Palkkaisin kuitenkin mielelläni kokin, jos pystyisin. Mutta tälläkään ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etten näe, minä nyt vain olen tällainen. Monet sokeat kyllä laittavat mielellään ruokaa ja pitävät sitä hauskana. Minusta he ovat jotenkin kummallisia, Kirsti nauraa.
Opaskoira korvaamaton apuväline
Kirstin arkea helpottaa opaskoira, jollaisen hän sai ensimmäistä kertaa 33 vuotta sitten. Nyt kotona asuu jo neljäs laatuaan.
– Voi jestas, se vaikuttaa! Voi kävellä reippaasti niin kuin ihmiset normaalisti kävelevät eikä köpöttää kepillä tunnustellen.
– Koira on sellainen apuväline, josta en missään nimessä luopuisi. Kotona se on kuitenkin tavallinen kotikoira. Opaskoira siitä tulee, kun lähdetään ulos ja pannaan valjaat päälle.
Koulutuksestaan huolimatta opaskoirakin on luontokappale, ei mikään automaatti.
– Se voi unohtaa työnsä varsinkin, jos työntekoa häiritään sille juttelemalla tai katsekontaktia hakemalla. Mitä kiinnostuneempi koira on ympäristöstä, muista ihmisistä, koirista ja ties mistä, sitä huonommin työnteko sujuu.
Koira ei myöskään päätä, milloin mennään vaikka kadun yli. Ylityskomento tulee käyttäjältä eli näkövammaiselta.
– Eikä haittaa, jos kanssakulkija neuvoo, että ”nyt voi mennä yli”. Ei tarvitse edes ensin kysyä, voiko olla avuksi. Sen kun sanoo vaan.
Tietokoneiden ruudunlukuohjelmien ja sanelimien ansiosta nykyään on tavallaan helpompi olla sokea kuin ennen. Toisaalta tekniikan kehitys voi myös vaikeuttaa arkea. Esimerkiksi kosketusnäyttöpuhelimien käyttö ei ole sokealle ihmiselle aivan yksinkertaista.
– Vaikka jotenkin tykkään tällaisista haasteista ja olen puljannut paljon tietotekniikan kanssa, hankin vasta pari kuukautta sitten ensimmäisen kosketusnäyttöpuhelimeni. Siinä on itsessään jonkin sortin pistekirjoitusohjelma, ja myös tekstiä puheeksi analysoivat ohjelmat auttavat paljon. Mutta näistä ominaisuuksista huolimatta hirveän monilla näkövammaisilla on vaikeuksia kosketusnäyttöjen kanssa.
– Ensimmäinen vaikeus on tietysti täysin uuden asian pelko. Ajattele nyt, jos sinulle pantaisiin laput silmille, lyötäisiin eteen puhdas pinta ja sanottaisiin, että soita nyt tällä puhelu! Tekstiviesteistä sun muista puhumattakaan.
Pistekirjoitusta.
Välttelyä ja tunkeilua
Kun näkevä kohtaa sokean, yleensä tilanteeseen tulee ensin jännite. Kirsti kertoo, kuinka tänä syksynä hänen ulkoiluttaessaan koiraa viereen pysähtyi auto.
– Mies huuteli sieltä, että voisinko selittää, miten hän pääsee tiettyyn osoitteeseen. Käännyin ja rupesin kertomaan. Yhtäkkiä tajusin kysyä, että hei, oletko siinä? Ketään ei ollut enää missään. Mies oli tajunnut, että olen sokea ja ottanut hatkat. En tiedä, mikä kammotus siinä iski.
– Oli se vähän koomista seisoa yksin siinä kadunreunassa selittämässä. Mutta se oli hänen mokansa, koska olisin pystynyt kertomaan, missä se osoite on.
Ne, jotka eivät välttele, voivat olla liiankin tunkeilevia. Vähemmistöryhmän edustajana tottuu monenlaisiin kommentteihin.
– Ihmisillä tuntuu olevan lupa tulla kysymään hyvinkin henkilökohtaisia asioita, kun joku on poikkeava. Lasten ollessa pieniä tuli aika paljon näitä, että ”kuka hoitaa lapset” – no kuka ne nyt hoitaa, minä. Vauvoina lapset kulkivat mukanani maharepussa ja vähän kasvettuaan selässä rinkassa. Sillähän siitä selvittiin.
– Kerran seistessäni ratikkapysäkillä esikoinen rinkassa paikalle tuli kaksi mammaa, joista toinen rupesi tivaamaan, onko lapsella isää ja missä ja olemmeko naimisissa. Toinen mamma sitten totesi, että vaikka hänkin kuuluu ”vanhuskerhoon”, hänellä on käytöstavat.
”Pitäisi olla ihan ihmisiä”
Haluaisiko Kirsti olla näkevä, jos voisi?
– En tiedä. Nuorempana vastaus olisi ollut ehdottomasti ei, mutta nyt en tiedä. Toisaalta miksi miettiä sellaista asiaa? Niin sanotusti säästän aivojani ja mietin sitten, jos se tulee oikeasti eteen.
Sen Kirsti kyllä tietää, mitä hän eniten toivoisi näkevänsä maailmassa, jos voisi jotakin nähdä.
– Lapset ja lapsenlapset.
Kirsti muistuttaa, että näkövammaisuus on vain yksi osa häntä.
– Ei näkövammaisiin pitäisi ”suhtautua” mitenkään. Pitäisi olla ihan ihmisiä. Silloin suhtautuu parhaiten, jos huomaa, ettei suhtaudu mitenkään erikoisesti.
Kuvat: Colourbox.com, Sari Nikunen