On hätkähdyttävää miettiä, että siitä on vain muutamia vuosia aikaa, kun Kai Suikkanen kuului tämän maan kuumimpien jääkiekkovalmentajien joukkoon.
Suikkasta pidettiin vuonna 2012 paikoin jopa ykkösehdokkaana maajoukkueen päävalmentajaksi Jukka Jalosen jälkeen. Osa asiantuntijoista liputti avoimesti ”Kultasormi” Suikkasen puolesta.
Tästä Keskisuomalaisessa julkaistusta STT:n jutusta selviää, että Suikkanen johti kesällä 2012 äänestyksiä tulevasta maajoukkuevalmentajasta. Vedonlyöntiyhtiö Unibetkin oli asettanut Suikkaselle pienimmät kertoimet Leijonien peräsimeen.
Suikkasen meriitit puhuivat puolestaan vastaansanomattomalla tavalla. Suikkanen johdatti keväällä 2012 Pelicansin SM-liigassa hopealle, mikä oli seuran ensimmäinen mitali pääsarjatasolla.
Maineteot muistettiin aiemmiltakin kausilta. Suikkanen oli nostanut TPS:n kauden 2008–09 aikana komeasti runkosarjan viimeiseltä sijalta pudotuspeleihin, ja seuraavalla sesongilla räjähti jättipotti. Suikkanen palautti TPS:n yhdeksän vuoden tauon jälkeen kultakantaan – liigan toiseksi pienimmällä pelaajabudjetilla.
Ensimmäisellä Mestis-kaudellaan 2006–07 Suikkanen oli vienyt Hokin täysin puskista mestariksi ohi sarjan suurten Jukurien, Sportin, TuTon, ja KooKoon. Kärkijoukkueiden budjetit olivat jopa kaksi–kolme kertaa Hokkia suurempia.
Kaava toistui Suomessa seurasta toiseen: Suikkanen valmensi – menestys seurasi.
Suikkasta kiiteltiin loistavana hengenluojana ja jämäkkänä johtajana, mitä hän on taatusti vieläkin.
Pelikin oli tuona ajanjaksona riittävää. Jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen risti Suikkasen viljelemälle pelitavan Hokki-ajanjaksona osuvasti ”puoliorganisoiduksi flow-jääkiekoksi”. Pelaajille annettiin löyhät yhteistyön raamit, ja he saivat toteuttaa vaistojaan kaukalossa suhteellisen vapaasti.
Tyyli kantoi vielä 2010-luvun alkuvuosina, mutta taktiset vaatimukset nousivat SM-liigassa suomalaisen valmennusosaamisen kehittyessä vuosi vuodelta.
Suikkanen oli pinteessä TPS:ssä vuosina 2013–2014, ja syyskaudella 2014 hän saikin kenkää.
Kärppien toimitusjohtaja Juha Junno halusi silti ”Kärppä-sydämellä” varustetun ja ”intohimoisen” Suikkasen puikkoihin Lauri Marjamäen jälkeen täksi kaudeksi.
Junno fantasioi nopeasta ja viihdyttävästä pelitavasta, ja sitä konseptia Suikkanen oli tarjoava. Yhtälössä oli kuitenkin yksi mutta: nykyisessä liigassa sellaista pelitapaa on lähes mahdoton tarjota, jos pelaajille ei ole tarjota tueksi tarkkoja yhteistoiminnan malleja.
Pelin väkinäiset nopeuttamisyritykset johtivat miesalivoimaiseen puskemiseen päin vastustajien organisoituja keskialueen puolustusmuodostelmia. Kärppien peli tosiasiassa hidastui.
Lopulta apuvalmentaja Mikko Manner nousi kesken syyskauden esiin ja otti ohjat Kärppien viisikkoharjoitteista sekä pelitavasta. Kärpät palasi pitkälti marjamäkeläisen kiekkokontrollin ja pelin rytmittämisen tielle, mutta kun veivaamaan lähtee kesken kautta, kiire tulee.
Nykyisen prosessin keskeneräisyys maksoi Kärpille tärkeitä marginaaleja, jotka osaltaan johtivat pyllähdykseen pudotuspelien ensimmäisellä kierroksella ennen puolivälieriä.
Ja se on liigan toiseksi suurimmalla, kolmen miljoonan euron pelaajabudjetilla operoineille oululaisille häpeällinen suoritus.
Kärppien seurajohdolla onkin perustavia kysymyksiä pohdittavanaan. Onko Suikkasella riittävästi annettavaa? Haluaako Kärpät jatkaa päävalmentajalla, joka ei todellisuudessa vastaa joukkueen pelaamisesta? Onko Suikkanen pelaajien silmissä riittävän uskottava?
Vaikka Kärppien toinen apuvalmentaja Toni Sihvonenkin kuuluu pelin moderneihin ymmärtäjiin, Mannerilta on puuttunut päävalmentaja, kenen kanssa hän voisi käydä tärkeää arkista keskustelua pelillisistä nyansseista.
Aika on ajanut Kai Suikkasesta ohi, ja on hänen henkilökohtainen valintansa, haluaako hän vielä oppia ja muuttua.
Sen sekä Kärpät että Suikkanen saivat kuitenkin havaita, että vanhan liiton tsemppijääkiekolla on nykyisessä liigassa vaikea menestyä. Ja toisen tyylisuunnan pelitavan juurruttaminen pelaajien selkärankaan ottaa aikaa.
Kärpät sai, mitä tilasi.