Jos Mikko Rantasen tekemistä ja tulosta ei pysähdy hetkeksi tarkastelemaan, saattaa mennä ohi, että Suomen aikaa sunnuntaiaamuna nähty suorittaminen ei ollut hetkellistä suonenvetoa vaan osa pitkää jatkumoa. Miten Stanley Cupin finaalien tämän hetken alfa voi lopulta edes olla ulkoiselta huomioarvoltaan näin huomaamaton NHL-tähti, pohtii MTV Urheilun Anssi Shemeikka.
Todetaan aluksi, että Rantanen on pelannut finaalisarjassa tasolla, jota häneltä vaaditaan. Hän tienaa parhaiten palkattuna suomalaispelaajana 9,8 miljoonaa euroa kaudessa. Se on koko sarjan mittapuullakin kirjaimellisesti kovaa valuuttaa. GM Joe Sakic on asettanut hänelle odotusarvon, ja Rantanen on vastannut siihen kauden tärkeimmällä hetkellä.
Rantanen, 25, johtaa finaalisarjan pistepörssiä annettuaan kahdessa ensimmäisessä ottelussa viisi maalisyöttöä, neljän viimeisen kevään aikana 59 pudotuspeliottelussa on syntynyt 74 pistettä. 1,25 pistettä per ottelu. Onko tällaisia numeroita luettu Jari Kurrin jälkeen kenellekään suomalaiselle? Vastaus on kieltävä.
Rantanen tarjoili maalin takaa sunnuntaiaamuna kahdesti osuneelle Valeri Nitshushkinille.
Pohjois-Amerikassa kiekko-otsikot leivotaan kuitenkin pääasiassa joukkueen muista tähdistä, melko ymmärrettävästi Nathan MacKinnonista ja Cale Makarista.
Suomessa minkäänlaisesta Mikko Rantanen -maniasta ei ole voinut puhua koskaan. Mistä se johtuu?
Esimerkiksi Patrik Laineen vähintään ailahtelevat edesottamukset kaukalossa ja värikäs pukeutuminen sen ulkopuolella kirvoittavat merkittävästi laajempaa kiinnostusta Rantasen edesottamuksiin verrattuna.
Toisen aikakauden ominaisuudet
Rantanen on pelillisesti eräänlainen Jaromir Jagrin reinkarnaatio. Betoninen ahteri suojaa kiekkoa kaikissa asennoissa samalla kun aivot laskevat vapaata syöttösuuntaa tai yllättävää laukaisukulmaa.
Onko kärjistäen niin, että vanhan koulukunnan hengessä voimaa ja pelurimaista taitoa yhdistävän pelaajan suuruus ei ole yhtä helposti havaittavaa kuin lujaa lävähtävä tavaramerkkilaukaus tai kulttipelaajan leukailu lehdistötilaisuudessa?
Toisin sanoen, Rantanen tekee NHL:ssä tuhoa epätrendikkäillä ominaisuuksilla. Joukkuetoveri Makarin tai Auston Matthewsin G-voimia uhmaavaa lähtönopeutta ja sulavuutta ei luistelusta näe, mutta siitä muodostuu ongelma vain kertakäyttöistä viihdeannosta sosiaalisen median syötteestä etsivälle NHL-kuluttajalle.
Onko monipuolisuus ja -käyttöisyys sekä tinkimättömyys osana viisikkoa yhä elintärkeää voittamisen kannalta, mutta lopulta "tylsää" ja näkymätöntä lyhytvideokoostetta kasattaessa? Rantasesta syntynee helposti vaikutelma vain yhtenä syöttölautana Coloradon ällistyttävässä ylivoimakoostumuksessa.
Summaan: ihmettelevä pohdintani kumpuaa Rantasen historiallisten otteiden ja ulkoisen huomioarvon keskinäisestä epäsuhdasta, joka jatkuu kaudesta toiseen. En vähimmässäkään määrin syytä kiekkofania. Yritän sen sijaan nähdä, mitä he katsovat ja mitä eivät.
Rantanen antoi toisessa finaalissa kolme ykkössyöttöä. Alapuolella alustus 4–0-maaliin. Juttu jatkuu twiitin jälkeen.
Rantanen sopii melko huonosti ilmiöksi. Yksi syy on se, ettei hän koskaan, sanontaa mukaillen, leiki voitolla. Se pitää sisällään myös ylimääräisen mediapelehdinnän ulosrajaamisen.
Etäältä katsoen Rantanen vaikuttaa olevan parhaimmillaan juuri tässä Coloradossa, jossa MacKinnon kerää mikrofonit ja noustelainen tekee oman työnsä taustalla. Vertailukohtana voisi toimia Sidney Crosbyn ja Jevgeni Malkinin hierarkia Pittsburghista viimeisen reilun kymmenen vuoden ajalta.
Tapa, jolla Rantanen ja Colorado voittavat, kertovat myös, miksi pohdintani on toisaalta turhaa. Vaikka joukkueessa pelaavat MacKinnonin ja Makarin kaltaiset megatähdet, se jyrää eteenpäin hyvin valmennettuna kollektiivina.
Tilanne on lähihistoriasta tuttu. Äkkiseltään ei välttämättä muistaisi, että Nuorten Leijonien MM-kotikultaan päättyneessä Aho-Puljujärvi-Laine-ilotulituksessa kultapoikien kapteeni oli juuri Rantanen. Coloradon varaus, joka etsi alkusarjan peliään ja painoi kytkintä ratkaisuotteluissa.
Rantanen on joukkueurheilun eetoksen mukaisesti lopulta vain yksi osa koneistoa, jossa omaa ratastaan pyörittävät mainittujen nimien lisäksi kapteeni Gabriel Landeskog, Valeri Nitshushkin, Artturi Lehkonen, Andre Burakovsky ja monet muut.
Yhden supertähdin kultti ei kanna eikä varsinkaan lopulta voita. Tämän totuuden ääreltä löytynee aikanaan myös Rantasen ja toistaiseksi mestaruuteen matkalla olevan Coloradon ryhmän perintö.