Niin kauan kuin NHL:ssä saa pelata isojen poikien jääkiekkoa, tarvitaan voimahyökkääjiä. Kukaan kapeiden kaukaloiden pelin ystävä tuskin toivoo, että tämä värikäs laji kuolee sukupuuttoon.
Voimahyökkääjän (power forward) tärkein ominaisuus on kyky yhdistää kova fyysinen pelaaminen ja raaka pörssitehokkuus. Kropan likoon heittäminen ja siten pelikavereille tilan tekeminen on primaarista – voimahyökkääjää ei heti aseteta häpeäpaaluun, jos sattuu pörssipisteissä kuivempi kausi.
Tilastoissa voimahyökkääjän aikaansaannokset näkyvät parhaiten taklausmäärässä (aika usein myös jäähyminuuteissa). Alan huippujen vaikuttavuus on tosin laajempaa. Taklauspelin on oltava todellinen pelote: pelkästään tietoisuus sen vaarasta pakottaa puolustavan joukkueen pelaajat usein kohtalokkaisiin kiekonmenetyksiin. Esimerkiksi kulma- ja laitaväännöissä sekä maalinedustapelaamisessa onnistuminen käy selväksi vain otteluita seuraamalla.
Maalinteko ja avustaminen siinä suoranaisesti erottaa voimahyökkääjän tavallisesta nelosketjun rymistelijästä. Toisaalta myös Aleksandr Ovetshkinin ja Corey Perryn kaltaiset kaveritkin voisi määritellä voimahyökkääjiksi – onhan heillä aivan poikkeuksellinen yhdistelmä taitoa ja fysiikkaa. Heille kuitenkin maalinteko on se, mistä maksetaan. Jos tehoja ei synny, on turha alkaa keksiä tekosyitä.
NHL:n sääntömuutokset – etupäässä keskialueen paitsion poistaminen – ovat tehneet NHL-jääkiekosta huikean nopeaa. Siksi kovat taklaukset aiheuttavat aika ajoin vaarallisia tilanteita. Ylilyöntejä sattuu väistämättä, mutta parhaat voimahyökkääjät operoivat kuitenkin useimmiten lain oikealla puolella.
Seuraavassa muutamia edustavia esimerkkejä voimahyökkääjistä tämän päivän NHL:ssä.
Wayne Simmonds, Philadelphia Flyers
Elastinen tykinkuula on joka ilta Flyersin viihdyttävimpiä pelaajia. Ketjukaveri, keskushyökkääjä Claude Giroux saa jakaa ison kiitoksen Simmondsille NHL:n syöttöpörssin ykköspaikastaan. Simmonds tuntee vastustajan maalin sijainnin itsekin: hän on yltänyt kahdella kaudella 60 tehopisteeseen.
Dustin Brown, Los Angeles Kings
Brown toimii hyvänä näyttönä siitä, ettei pelaajan tarvitse olla jättiläinen täyttääkseen voimahyökkääjän kriteerit. Innostuessaan johtajatyyppi taklaa kaikkea liikkuvaa. Brownin touhuilla oli oleellinen merkitys, kun Kings valtasi Stanley Cupin kahdesti kolmen vuoden sisään. Parhaalla kaudellaan hän on lisäksi ampunut 33 maalia.
Chris Stewart, Minnesota Wild
Vanttera torontolainen säväytti jo toisella NHL-kaudellaan lapioimalla Colorado Avalanchen paidassa 64 pistettä – keräten samalla runkosarjasesongilla 73 jäähyminuuttia. Stewart on myös liigan kurinpitäjän vanha tuttu. Kukapa voisi unohtaa vuoden 2010 tappelun, jossa Stewart hakkasi vastustajan kypärään oman nyrkkinsä säleiksi...
Leo Komarov, Toronto Maple Leafs
Termiä "pommikone" yhdistetään Leksaan aivan aiheesta. Verrattain lyhyellä NHL-urallaan (nyt on menossa vasta neljäs kausi) Komarov on loistanut jatkuvasti taklaustilaston kärkipäässä. Viime kaudella hän oli silkkaa rautaa, sillä ydinosaamisen ohella hän kuului joukkueensa tehokkaimpiin pistein 19+17=36. Torontossa osataan arvostaa voimahyökkääjiä, pelasihan yksi alan rakastetuimmista legendoista, Wendel Clark, pääosin juuri Maple Leafsissa.
Milan Lucic, Edmonton Oilers
Järkäle otti vahvaa roolia, kun hänen silloinen joukkueensa Boston Bruins voitti Stanley Cupin keväällä 2011 – runkosarjassa syntyi tähänastinen oma ennätys 62 tehopistettä. Sadan rangaistusminuutin merkkipaalun hän on ylittänyt kolmella kaudella. Nyt Lucicilla (kuvassa keskellä) on tärkeä tehtävä superteini Connor McDavidin (kuvassa vasemmalla) ketjukaverina. Oilers oli valmis jopa luopumaan vuoden 2010 ykkösvarauksesta Taylor Hallista voidakseen palkata Lucicin täksi kaudeksi.