Pirttikosken kesäteatterinäytelmän aiheuttama kohu opettaa jotain olennaista rasismista, kirjoittaa MTV Uutisten toimittaja Silja-Riikka Seppälä.
Ensi-iltansa juuri saaneen Boomereita woke-kulttuurin puristuksessa -näytelmän rasistiset nimet ja stereotypiat vahvistavat valtaväestön ennakkoluuloja vähemmistöjä kohtaan ja lisäävät rasismia. Se on selvä. Kesäteatterinäytelmän nimet ovat paitsi halventavia ja törkeitä, myös laiskoja.
Lue myös: Kesäteatterinäytelmä nostatti rasismikohun – nyt puhuu näytelmän ohjaaja ensi-iltapäivänä
Taiteen vapaudesta sen sijaan on puhuttu ennenkin.
Kansallisteatteri peruutti vuonna 2020 ensi-iltansa jouduttuaan kohun keskelle. Teatteri oli kiinnittänyt miesnäyttelijän transhenkilön rooliin. Siinäkin oli kyse vähemmistöjen esittämisestä.
Teatterissa usein nousee kysymys taiteen vapaudesta. Kuka sää näytellä mitäkin? Saako taiteen vapaus ohittaa syrjintää kokevan vähemmistön ihmisoikeudet?
Taiteen vapautta vai identiteettipolitiikkaa?
Taiteen politisointia on kritisoitu amerikkalaiseksi identiteettipolitiikaksi, jossa ei ole kyse enää rakentavasta keskustelusta yhteisöjen välillä, vaan arvoista osana identiteettiä. Kansallisteatterin kohussa kritisoitiin sitä, että transaktivistit vaativat roolin poistamista niin, että kansallinen instituutio peruuttaa ensi-iltansa. Tämän nähtiin heikentävän taideinstituutioiden valtaa.
Usein rasisminvastaisuus näyttäytyy rasismista ymmärtämättömälle identiteettikysymyksenä. Keskustelu on vaikeaselkoista, akateemisia käsitteitä vilisevää ja vain tietyille ihmisille suunnattua.
Maalla asuvat sukupolvet, joille sanan- ja ilmaisuvapaus on tärkeä arvo, menevät hämilleen. Eikö mitään saa enää sanoa? Edes huumorin nimissä?
Rasismin normalisoiminen tuottaa todellista kärsimystä
Ehkä kyse ei kuitenkaan ole oikeamielisyydestä, ideologiasta ja identiteetistä, vaan ihmisoikeuksista. Kun rasistinen puhe normalisoituu – edes vitsimielessä – loukkaa se niitä, joille rasismi tuottaa todellista kärsimystä.
Teatterissa roolihahmoon eläytyminen on yksi keino lisätä empatiaa ja ymmärtää erilaisuutta. Huumori on sekin keino lähestyä vaikeita asioita. Sitä tässäkin näytelmässä on yritetty.
Huumori on kuitenkin vaikea laji. Siinä pätee punching up- linja, jonka mukaan vitsin kohteen tulee aina olla samalla viivalla tai ylempänä kuin vitsin kertojan.
Näytelmässä kuitenkin valkoinen, länsimaalainen teatterintekijämies kertoo vitsejä ruskeasta naisesta. Vaivaa yrittää ymmärtää ruskeaa naista ei ole nähty. Ihmisoikeuskeskustelu on typistetty kysymykseksi keskustelukulttuurista, hysteriasta ja woke-kulttuurista.
Oikeasti kyse on huomattavasti vakavemmista aiheista. Sellaisista, jotka vaativat vielä paljon todellista työtä, ennen kuin niistä voi vitsailla.
Kesäteatterin rasismikohu opettaa kuitenkin jotain oleellista rasismista. Usein takana on tietämättömyys, laiskuuskin, ottaa selvää asioista ja oppia. Omien vanhanaikaisten asenteiden ja virheellisten käsitysten oikominen ei aina ole mukavaa puuhaa.
Elämme aikakaudessa, jossa vähemmistöt ottavat yhä enemmän tilaa. Meidän tulisi kuunnella ja oppia, mutta usein mieluummin turhaudumme, liioittelemme ja heitämme ranttaliksi. Woke-ajattelu on taistolaista oikeaoppisuutta, väännetään vitsiksi!
Niin kauan, kun emme edes yritä aidosti ymmärtää toisen kokemaa sortoa, emme voi heittää siitä vitsiä. Vasta ymmärryksen kautta syntyy kohtaaminen – parhaillaan myös näyttelijän ja katsojan välinen.
8:47
Katso video: Näin teatteriesityksen luoja Seppo Holttinen perustelee näytelmän valintoja MTV Uutisille.