Pariisin terrori-iskujen luoma solidaarisuuden tunne kestää todennäköisesti pidempään Ranskan ulkopuolella kuin Ranskassa.
Maan politiikka on sellaista, että se suorastaan tyrkyttää aiheita ja karikatyyrejä Charlie Hebdolle. Jakolinjat ovat olleet syviä sukupolvien ajan, ennen kuin siirtolaisuus nousi keppihevoseksi maassa, joka on perinteisesti ottanut heitä ja vainottuja vastaan.
Sunnuntain muistomarssiin Pariisissa osallistuu ehkä jopa miljona ihmistä. Se on paljon mielenosoitusten maassa. Maata jakava kuilu syntyi, kun äärioikeistolaista Kansallista rintamaa FN:ää ei haluttu marssille mukaan. Järjestäjien mielestä se ei edusta tasavallan demokraattisia ja tasa-arvon perinteitä.
FN päätti tehdä tapahtuneesta hyveen. Puolueen puheenjohtaja kehotti kannattajiaan olemaan osallistumatta Pariisin marssille, mutta olemaan mukana muistotilaisuuksissa muualla Ranskassa. Tästäkin saatiin riita aikaan.
Olen miettinyt pitkin päivää, miten Dr. Sohaib Khan liittyy tähän.
Törmäsin häneen Charles de Gaullen lentokentällä, kun etsin maanalaisen parkkipaikan käytävillä vaihtoehtoreittiä Pariisiin vievän RER-junan toiselle asemalle. Harhailimme molemmat, ja yhdistimme voimamme. Pian reitti löytyi, toisin sekin asema oli suljettu puolisen tuntia asemalla ilman omistajaa jököttäneen matkalaukun takia.
Sohaib Khan Niazi oli tulossa Pariisiin Kuopiosta. Kyllä, Savosta. Ja hän on Dr., väitellyt tohtori, nyt tekee töitä yliopistossa julkisen terveydenhuollon parissa.
Junan odottelu ja itse junamatka kestivät toista tuntia, joten oli hyvää aikaa tutustua. Khan tuli Pariisiin viikon lomalle.
Terrori-iskujen jälkeen hän pähkäili hetken tullako vai eikö. Kyllä kannatti.
Hänen matkustamistaan on aiemminkin kohdannut harmi. Kerran päivää ennen matkaa Kairoon Egyptin viranomaiset peruivat koko konferenssireissun. Keniaan saapuessaan lentokenttä oli kuin pakolaisleiri. Ihmiset pelasivat korttia sekaisila lattioilla.
Kenttärakennus oli palanut viikkoa aiemmin.
Khan osasi nauraa itselleen.
Asemat vilahtivat ohi, tuossa Bourget, siinä meni Stade de France -stadion. Puhuimme matkailusta, maailmanpolitiikasta, harrastamastaan valokuvauksesta, jalkapallosta. Hän kertoi myös itsestään.
Tarinaan liittyy tahto. Hän on lähtöisin Punjabin maakunnasta keskeltä hiekkamaita. Perhe ei ollut varakas. Isoveli oli kuitenkin lahjakas, ja hän pääsi opiskelemaan. Khan meni kerran näkemään häntä Lahoreen.
Se on iso kaupunki.
Khan päätti: minäkin haluan pois. Vanhemmat päättivät tosin, että hän opiskelee biologiaa. Se ei ollut palava lempiaihe, mutta reitti parempaan. Motivaatio vei lopulta Savonmaalle, josta hän ei kymmenen vuotta siten ollut kuullutkaan, ei kyllä ollut Suomestakaan.
Khan on käynyt useammin Lapissa kuin minä. Hänelle talven pimeys on kauhistus, niin on minullekin.
Olisi sykähdyttävää, jos Punjabissa syntynyt, kuopiolaistunut Khan voisi opettaa edes jotain Gallian poliitikoille ja myös maahan muuttaneille - miksei myös paljasjalkaisille ranskalaisillekin.
Antakaa mahdollisuus, se on vihan vastakohta. Mahdollisuuden antaminen voi palkita. Yrittämättä ja riskiä ottamatta ei saavuta mitään.
Khanille Suomi on hieno maa, vaikka hän tulikin Pariisiin hetkeksi pimeyttä pakoon.