Kommentti: Nato-optiosta ja "avoimista ovista" on tullut orwellilaista kaksoispuhetta

Nato-optiosta ja avointen ovien politiikasta on tullut juuri tällaista uuskieltä, ilmauksia joita käytetään surkuhupaisuuteen asti kahdessa merkityksessä: Kaikilla mailla on oikeus tehdä omat suvereenit turvallisuusratkaisunsa, tietenkin. Suomen versio tästä on, että pidämme yllä mahdollisuutta hakea sotilasliiton jäseneksi, mutta juuri nyt hakeminen ei ole ajankohtaista.

Samaan aikaan kaikille lienee selvää että se nyt ei ole ihan näin yksinkertaista. 

Kaksoismerkityksiin kompastui viimeksi Saksan liittokansleri Olaf Scholz Moskovassa kun tuli sanoneeksi ettei "Ukrainan Nato-jäsenyys ole nyt agendalla". Tämä tulkittiin nopeasti niin että Scholz on antanut Putinille reippaasti siimaa Nato-kysymyksessä ja vihjannut että Venäjä voi vaikuttaa siihen, otetaanko Natoon jäseniä vai ei. Vaikka Scholtzin kommentti olikin onneton sammakko joka äärimmäisen todennäköisesti viittasi ainoastaan Ukrainaan, kyllähän se kiistämättä säteilee Suomenkin Nato-keskusteluun.

Lue lisää: Ulkoministeri Haavisto Asian ytimessä: "Saksalla on edelleen se kanta, että Naton avointen ovien politiikka on voimassa"

Lue lisää: Jarno Limnéllin kommentti: Osaako suomalainen muodostaa NATO-kannan?

Samaan aikaan kun kaikki korostavat itsenäisten valtioiden oikeutta tehdä itse omat itsenäiset turvallisuusratkaisunsa, kuten tietysti pitääkin, on kuitenkin käytännnön tasolla todella kaukainen ajatus että Nato ottaisi jäsenekseen sotaa käyvän maan ja sitä kautta ryhtyisi sodan osapuoleksi Venäjän kanssa. Sitä ei vain pidä sanoa missään, eikä varsinkaan valtiojohtajien tiedotustilaisuudessa Moskovassa.

Sotilaallisen liittoutumisen puutetta on meillä selitelty kukkaiskielellä – milloin runollisin säävertauksin (Natoon ei kannata liittyä tyynellä säällä eikä myöskään myrskyssä) milloin "aidan harjalla istumisen" kautta ja milloin hahmottoman Nato-optio-puheen kautta (niinpä, pidämme yllä mahdollisuutta hakea sotilasliiton jäseneksi mutta juuri nyt hakeminen ei ole ajankohtaista). 

Ukrainan tilanne pakottaa arvioimaan koko asetelman Suomen näennäisen loputtomasta Nato-optiosta uudestaan ja konkreettisemmin. Onko realismia puhua Suomesta kuin jostakin kovan geopolitiikan sivustakatsojasta? Onko se ollut realismia enää pitkiin aikoihin?