Kirja-arvio: Tie Natoon oli yli 30 vuotta pitkä

Naton vankkumaton kannattaja, nykyisin Nordic West Officen toimitusjohtaja Risto E.J. Penttilä summaa "Pitkä tie Natoon"-kirjassa Suomen Nato-keskustelua runsaan 30 vuoden ajalta. Tuona aikana Suomessa tehtiin lukuisia selontekoja ja kannanottoja, joista suurimmassa osassa Nato-jäsenyyteen suhtauduttiin enemmän tai vähemmän varauksellisesti. 

Kirja on tehty Penttilän näkövinkkelistä mutta sitä on ollut kirjoittamassa myös toimittaja Jyrki Karvinen, joka hänkin on seurannut pitkään Nato-prosessia. 

Teksti on sulavaa ja helppolukuista ja sisältää mukavan määrän anekdootteja, jotta lukijan ote ei herpaannu. Toisinaan kirjassa kylläkin juututaan joihinkin menneisyyden Nato-kokouksiin turhankin yksityiskohtaisesti mutta kokonaisuudessaan kirja on toimiva yhteenveto lähihistoriasta Nato-näkökulmasta. 

Suomi pohti Natoa kolme vuosikymmentä

Kirjan sanoma on varsin selkeä: Suomen olisi pitänyt liittyä Natoon jo ajat sitten. YYA-sopimus kuopattiin Neuvostoliitton romahduksen jälkeen jo 1991, josta lähtien Suomella oli vapaat kädet toimia. 

Kirjassa listataankin sitten lukuisia ulkopolitiikan vaikuttajia, jotka vastustivat Nato-jäsenyyttä vaikka useimmat kuitenkin kannattivat yhä syvempää yhteistyötä Naton kanssa. 

Esimerkiksi presidenteistä vain Martti Ahtisaari näytti olevan jollakin tapaa myönteinen Natolle. Edes Sauli Niinistö ei kannattanut Natoa, vaan Krimin miehityksen jälkeen hän alkoi jopa rakentaa erityissuhdetta presidentti Putiniin. 

Pääministereistä vain Paavo Lipponen ja Alexander Stubb saavat tässä kirjassa synninpäästön mutta hekin näkivät muita, tärkeämpiä prioriteettaja pääministerikautenaan kuin Natoon liittymisen. 

Kansa vastusti eivätkä päättäjät innostuneet

Kirjoittajat kyllä mainitsevat gallupien kertoman Nato-vastaisen kansalaismielipiteen mutta eivät anna sen liikaa häiritä itseään. Ajatuskulku menee ilmeisesti niin, että päättäjien olisi pitänyt jo ajat sitten ryhtyä kannattamaan Natoa, jolloin kansa olisi tullut perässä. Kuten sitten Venäjän hyökkäyksen jälkeen nopeasti tapahtuikin. 

Suomessa oli ennen Venäjän nykyistä hyökkäyssotaa vain vähän kannatusta Nato-jäsenyydelle. Poliitikot toimivat paljolti näiden mielipidemittausten antaman viestin mukaisesti: Ei Natoon mutta pidetään ovi avoinna. 

Luvussa "Sama kaava toistui" kirjoittajat summaavat, kuinka Suomi suhtautui aina silloin tällöin avoinna olevaan Nato-oveen. Ensimmäisen kerran tuo ovi oli kirjoittajien mukaan avoinna 1997 mutta Suomi halusi silloin keskittyä Paavo Lipposen hellimään Pohjoinen ulottuvuus -aloitteeseen, jonka tarkoitus oli kehittää taloudellista yhteistyötä Venäjän kanssa. 

Suomi ei halunnut "russofobiseen rintamaan"

Toisen kerran Nato-ovi oli avoinna 2004, jolloin mm. Baltian maat liittyivät Natoon. Suomi ei silloin kirjoittajien mukaan halunnut liittyä "russofobiseen rintamaan". Tällä tarkoitettiin erityisesti Baltian maita ja Puolaa eli viiteryhmää, johon Suomi ei halunnut kuulua. 

Vuonna 2008 Naton jälleen laajentuessa Suomi kieltäytyi jälleen. Kirjoittajat muistuttavat, kuinka Suomen energiayhteistyö lisääntyi tuolloin Fortumin ostaessa sähkölaitoksen Venäjältä ja Paavo Lipponen ryhtyi Nord Stream -kaasuputken konsultiksi. 

Neljännen kerran Nato-ovi avautui Krimin miehityksen jälkeen, jolloin Suomi tiivisti jälleen sotilaallista yhteistyötään Naton kanssa mutta samalla syvensi suhdetta Venäjään. 

Suomi uskoi - tai siis monet Suomessa uskoivat - Venäjän kehittyvän vähitellen normaaliksi valtioksi, joka kannattaa sitoa energiayhteyksin ja muin sidoksin muuhun Eurooppaan. 

Tähän kaikkeen uskottiin Venäjän valloituksista ja sisäisestä yhä negatiivisemmaksi käyvästä kehityksestä huolimatta. Niinpä vasta kun Venäjä hyökkäsi massiivisesti Ukrainaan viime helmikuussa, Suomi ei enää sulkenut Nato-ovea. 

Nato-ovi ei auennutkaan ihan heti

Kirjassa kuvataan keväinen Nato-prosessi ja myös sen yllätykset. Merkittävä yllätys kävi presidentti Niinistölle, kun hänen pikainen matkansa Washingtoniin viime maaliskuussa pian Venäjän hyökkäyksen jälkeen ei tuottanutkaan nopeaa tulosta. Presidentti Niinistö joutui puhumaan jostain epämääräisestä prosessista, kun ihmiset odottivat Yhdysvaltain ottavan Suomen ilolla jäseneksi. 

Penttilän mukaan hänen tietolähteidensä mukaan Washington halusi hidastella mahdollista Nato-prosessia, koska Putinia ei haluttu ärsyttää liikaa, ainakaan tuolloin maaliskuussa, kun valuuttavaranto oli takavarikoitu ja maalle oli asetettu rajuja pakotteita.

Tilanteen muutti kuitenkin Penttilän mukaan Ukrainan sotamenestys mutta myös yllättäen se, että Venäjän talous ei kyykännytkään niin rajusti, että Putin olisi ryhtynyt uhittelemaan ydinaseillaan. Tämän myötä myös Valkoinen talo muutti kantansa ja Suomelle ja Ruotsille ruvettiin antamaan vihreää valoa jo huhtikuussa. 

Uusi Kalmarin unioni Naton sisälle

Kirjan lopussa Penttilä kuvaa vielä Suomen mahdollista asemaa tulevassa, Suomella Ruotsissa laajennetussa Natossa. Hänen mukaansa Pohjoismaiden kannattaa luoda Natoon jonkinlainen uudistettu Kalmarin unioni, koko Pohjolan liitto. 

Kalmarin unioniin kuuluivat ja kuuluisivat nykyiset Tanska, Ruotsi, Norja ja Suomi. Ammoinen Kalmarin unioni oli Tanska-vetoinen mutta nyt Penttilä antaa sanankäänteinen ymmärtää, että uudessa liitossa vetovastuu voisi olla Suomellakin, sillä "Suomi sijaitsee Euroopan turvallisuuden kannalta keskeisellä paikalla" ja että Suomesta on tulossa turvallisuuspolitiikassa isoveli Ruotsiin nähden. 

Lopullinen vastuun määrä selviäisi sen mukaan, kuinka hyvin hoidamme asiamme: "Jos taloutemme kasvaa ja harjoitamme virtaviivaista ulkopolitiikkaa, voi meistä tulla sen johtotähti pitkäksi aikaa", Penttilä uskoo. 

Lisäksi Suomen asemaa vahvistaisi Viron ottaminen mukaan läheiseen yhteistyöhön. Näkeepä Penttilä vielä, että koska Naton virallinen käyttökieli on englanti, poistaa se skandinaaviskan käyttöpakon pohjoismaisessa yhteistyöstä ja siten helpottaa myös suomalaisten toimimista.

Aika näyttää, toteutuuko tämä moderni Kalmarin unioni, mutta kieltämättä Suomella täytyisi olla selvät näkemykset Nato-jäsenenä, kun karhun naapurissa kuitenkin elämme.