Meillä ja muualla on ajettu hevosilla kilpaa ammoisista ajoista alkaen. Suomen ensimmäinen organisoitu ravitapahtuma järjestettiin jo 200 vuotta sitten Turussa Aurajoen jäällä. Kilvanajojen periaate on ollut Rooman Circus Maximuksesta Härmän PowerParkiin simppeli: ensimmäisenä sääntöjen puitteissa maaliin ehtinyt valjakko on voittaja.
Veikkauksen urheilu- ja pöytäpeleistä vastaava Sami Kauhanen haastoi runsas viikko sitten C More Maxin lähetyksessä lajiväen miettimään, miten ravitapahtumasta saisi nykyaikaisemman. Entinen ravivalmentaja ja -ohjastaja sekä Fintoton markkinointipomo tuntee lajin lainalaisuudet niin kentän kuin kabinetin puolelta, joten avaus tuli varteenotettavasta vinkkelistä.
Ajat muuttuvat, mutta ravitapahtuman rytmitys on pysynyt samana: on tietty minuuttimäärä verryttelyaikaa ja tietty minuuttimäärä peliaikaa. Yleensä kun ravien peruskirjaan on kajottu, on pian pakitettu takaisin vanhaan. Näin kävi viimeksi kuukausi sitten, kun kolmannen lähdön jälkeinen pitkä lämmittelytauko poistettiin.
* * *
Aina aika ajoin ilmoille nousee idea, että otetaan käytäntöön niin sanottu kolmijako- eli erätaukomalli.
Moni unohtaa, että tätä testattiin kymmenisen vuotta takaperin Oulun ja Ylivieskan raveissa. Ajettiin kolme lähtöä ripeällä aikataululla ja pidettiin ensimmäinen erätauko. Tämän jälkeen lasketeltiin tiiviissä tahdissa silloiset V4-kohteet, minkä jälkeen seurasi toinen erätauko. Sitten hurautettiin vielä viimeiset taistot.
Tapahtuma oli jaettu selkeästi kolmeen näytökseen, ja jos ei jaksanut katsoa raveja alusta loppuun, saattoi tulla seuraamaan vain haluamansa osan. Kullakin jaksolla oli säännöllinen alkamisaika. Lisäksi kokonaiskesto oli 10-15 minuuttia tavallista ravitapahtumaa lyhyempi.
Me kilpailujärjestäjät olimme varmoja, että käytännöstä tulee hitti. Toisin kävi. Osallistujat olivat tyytymättömiä, eikä yleisöstäkään kantautunut hurraa-huutoja. Vähin äänin palattiinkin takaisin tuttuun päiväjärjestykseen.
Lajin eurooppalaisissa mahtimaissa Ranskassa ja Ruotsissa lähtöjen välit ja ravien kestot ovat vielä pidempiä kuin meillä. Ruotsissa toimii kaksien ravien saksaus, mutta meillä lähtöjen limitys latisti vaihtoja, eikä kerännyt kehuja oikeastaan keneltäkään. Ravikulttuurit ovat erilaisia. Se mikä toimii muualla, ei välttämättä sovellu meille.
Kertooko tämä kaikki siis siitä, että suomalainen raviväki on jo pyöränsä keksinyt, eikä sitä kannata enää keksiä uudelleen?
* * *
On sanottu, että raviväen muutosvastarinta on sitkeämpi kuin keitetty kengänpohja. Se pitänee paikkansa, ja ilmiö on ulotettavissa toki koko yhteiskuntaan. Rutiinien rikkominen aiheuttaa ihmisessä levottomuutta.
Ravit on urheilulajien parissa poikkeus, kun keskiössä on eläin. Lisäksi eri asioita tahtovia intressipiirejä on rutkasti. On hevosten taustavoimat liki joka lähdössä ajavine lainakuskeineen, on perinteinen yleisönosa, joka haluaa kiireettömän tapahtuman, ja on moderni yleisönosa, joka haluaa enemmän säpinää ja vähemmän odottelua. Sitten pitäisi vielä funtsia, millä keinoin saadaan mukaan uusia katsojia. Yhtälöä on vaikea saada täsmäämään, kun osa ehdoista on toisiaan poissulkevia.
Mitä tehdä, kun kaikkia osapuolia ei voi millään miellyttää? Etsitään kultaisena kimaltava keskitie.
Urheilumarkkinoinnin piirissä muotisanoja ovat ”asiakaspolku” ja ”asiakaskokemus”. Muissa lajeissa näitä tutkitaan uutterasti, mutta raveissa laiskasti jos ollenkaan.
Mieleen ei muistu, että lajimme piirissä olisi tehty laajaa kuluttajatutkimusta. Kysytty meiltä kaikilta, miten me näemme nykyisen tapahtuman ja mihin suuntaan me haluamme asioita viedä.
Sen sijaan, että arvaillaan aktiivien ja potentiaalisen uuden porukan mielipiteitä, ehdotan, että keskusjärjestö ja Veikkaus järjestävät kattavan kyselyn. Siten saadaan enemmistön tahto selville. Kehitetään ravitapahtumaa sen viitoittamaan suuntaan. Näinhän demokratia toimii.
Vai oliko Winston Churchill oikeassa lausuessaan: ”Paras argumentti demokratiaa vastaan on viiden minuutin keskustelu keskivertoäänestäjän kanssa”?