Vermon viime keskiviikon kahdeksannen lähdön jälkeen raviväki repesi sosiaalisessa mediassa riemuun. Siellä täällä tuntui hevosharrastajien tuvissa katto nousevan ilosta piirun verran ilmaan.
Beatboxer ja Jarmo Villanen olivat ennättäneet ensimmäisinä maaliin, ja ikionnellinen ohjastaja ei peitellyt tunteitaan. Yleisö sai kuulla kaavamaisen selonteon sijaan spontaania ja pulppuilevaa porinaa voitokkaan hevosen ja koko raviurheilun erinomaisuudesta. Puheesta välittyvä tunne oli aitoa ja mukaansatempaavaa. Enää ei haitannut yhtään, vaikka omat pelit menivätkin Beatboxerin voiton myötä vihkoon.
Voi kun Jarmo Villanen tai hänen kaltainen voittaisi joka raveissa. Sillä saattaisi olla raikastava vaikutus koko lajin ilmapiiriin.
Urheiluyleisö janoaa persoonia ja rakastaa show'ta. Suomalaiset raviammattilaiset tuppaavat olemaan varsin vaatimattomia. Kuskipörssin valtias Mika Forss lausui viime kaudella, kun media ja katsojat seurasivat herkeämättä hänen kolmensadan voiton rajapyykin lähestymistä, että se oli ”vähän turhaa hehkutusta”.
Viime vuoden voitokkain valmentaja Harri Koivunen on vienyt vaatimattomuuden aivan uusiin ulottuvuuksiin. ”Ei täsä mittää, hevoset ratkaisee. Puhutaa ny jostain muusta”, on kuultu kiusaantuneen Koivusen sanovan viihde- ja vihjeohjelma Satavarmassa tavan takaa, kun häntä on koetettu kehua.
Jos ihminen on vaatimaton niin sitten on vaatimaton. Ei luonteenvastaisesti voi tietenkään lähteä keulimaan, ja yleisökin aistisi epäaitouden.
Kokeneet huippukuskimme kuitenkin sanovat, että voittamisen tunteeseen ei kyllästy koskaan. Ykköseksi yltäminen synnyttää kuulemma ainutlaatuisen fiiliksen. Antakaa sen sitten näkyä ja kuulua! Tunteiden tukahduttaminen on epäaitoa jos mikä.
Monien satojen ottelujen konkaripelaajat jaksavat tuulettaa pallopeleissä maalejaan. Mikseivät myös ohjastajat juhlisi onnistumisiaan? Ei menestymisestä iloitseminen ole elvistelyä.
* * *
Viileyden kehä on leijunut ravien yllä ammoisista ajoista alkaen. Se on pinttynyt kiinni lajin pintaan kuin tupakantuoksu tapettiin. Syynä on luultavasti se, että kyseessä on – varsinkin ohjastajien osalta – miesvoittoinen laji, eikä tunteille ole tavattu antaa sijaa. Maalilinjan ensimmäisenä leikkaava on pitänyt rukkaset visusti ohjiin puristuneina ja sillä sipuli. Kun ottaa onnistumisen vastaan mitäs-tässä-nyt -asenteella, ei ainakaan joudu kollegoiden ilkuttavaksi.
Voi olla, että osittain tämän vuoksi tietty porukka on kaikonnut katsomoista ja osa jopa lajin parista. Ihmiset haluavat myötäelää onnistujien mukana, ja monissa muissa urheilulajeissa tätä mannaa on tarjolla. Jos voittaja vaikuttaa välinpitämättömältä, ei yleisökään jaksa innostua.
Onneksi nuoret raviammattilaiset näyttävät ottaneen vapautuneemman lähestymistavan menestyksen hetkiinsä. Teemu Keskitalon jalkatuuletukset ovat muodostuneet hänen tavaramerkikseen, ja vanhoista jermuista muun muassa Juha Utala innostui lauantaina revittelemään samalla tyylillä. Santtu Raitala tapaa puolestaan antaa hyvän työn tehneen hevosen lautasille taputukset maaliintulon jälkeen. Koskettava ele, ja tästä raviurheilussa on juuri kyse, ihmisen ja eläimen vuorovaikutuksesta.
Näistä palasista, tuuletuksista ja taputuksista, kelpaisi rakentaa raviurheilun julkikuvan kohennuskampanjaa.
* * *
Lauantaina nähtiin fanikulttuuria valloittavimmillaan, kun Valle Streamlinen taustajoukot olivat jalkautuneet Teivoon. Tältä koplalta löytyi yhtenäistä väriä, banderollia ja iskulausetta, perinteisiä urheilufanituksen tunnusmerkkejä siis.
En ole kuullut kenenkään sanovan pahaa sanaa näistä kroppansa ja äänijänteensä häpeilemättä peliin laittavista ravientusiasteista, päinvastoin. Taputus on tarttuvaa. Jos naapurikatsoja kehtaa kannustaa, kehtaan minäkin. Aplodit lähtevät usein leviämään kuin tyveneen lampeen heitetyn kiven synnyttämät renkaat. Toki autioissa iltaraveissa ilmiö ei pääse valloilleen, mutta isoimmissa kisoissa kylläkin.
Tunnelman kohottaminen on kaksisuuntainen tie. Jos yleisö hurraa, ehkä kuskitkin äityvät ilmaisemaan voiton hetkellä tunteitaan. Tai jos kuskit tuulettavat, yltyy yleisökin kannustamaan.