Elektroninen urheilu eli e-urheilu eli kilpapelaaminen. Tietokonepelaajista parhaat ovat kaikessa hiljaisuudessa nousseet peräkammareista kirkkaiden valojen välkkeeseen, e-urheilutähdiksi. Ottelulähetyksillä on maailmanlaajuisesti miljoonia katsojia ja tapahtumissa paikan päällä helposti kymmeniä tuhansia.
Viikonloppuna koettiin historiallinen hetki, kun Lasse Urpalainen, 22, voitti ensimmäisenä suomalaispelaajana Dota 2 -pelin huippuarvostetun The International -turnauksen. Urpalaisen joukkue Team Liquid kuittaa komeasta saavutuksestaan noin 9,1 miljoonan euron jättipotin.
Torilla ei silti tavattu. Tapaus rikkoi kyllä uutiskynnyksen, mutta suomalaisilla on vielä vaikeuksia suhtautua tietokonepelaajaan urheilusankarina. Ilta-Sanomien e-urheilutoimittaja Nico Hartikainen otti rohkeasti kantaa ja vaati Urpalaista ehdolle Vuoden urheilijaksi. Hartikainen muistuttaa, että HIFK ja muut kotimaiset urheiluseurat ovat jo perustaneet kilpapelijoukkueita, ja Verohallinto on linjannut kilpapelaamisen olevan urheilua.
Urheiluväen näkökulmasta kilpapelaaminen on (kovaa vauhtia kasvava) virtahepo olohuoneessa: kaikki sen näkevät, mutta kukaan ei oikein rohkene ottaa asiaa esille. Vähitellen kannattaisi ottaa, sillä kilpapelaaminen flirttailee yhä näkyvämmin perinteisen urheilun kanssa.
Olympiakomitea hyväksyi kilpapelaamisen mitalilajiksi vuoden 2022 Aasian kisoihin, ja kansainvälisen e-urheiluliitto IESF:n kunnianhimoinen tavoite on tehdä kilpapelaamisesta olympialaji.
Perinteisen urheilun leirissä kilpapelaamisessa puolestaan kiehtovat sen tarjoamat rahat ja näkyvyys. Esimerkiksi Aasian kisojen kiinnostavuutta yleisön silmissä lisää se, jos mukana on vaikkapa pelihullussa Etelä-Koreassa puolijumalan statuksesta nauttiva kilpapelaaja.
Kasvattajan työkalu
Kilpapelaamisella puolestaan on perinteisestä urheilusta paljon ammennettavaa, esimerkiksi juniorityön osalta. Suomessa on otettu tärkeitä askeleita: muun muassa Helsingin kaupungin nuorisotoimi panostaa kilpapelaamisen tukemiseen, ja HIFK:n kilpapelijaosto ilmoitti juuri aloittavansa junioritoiminnan.
Isossa kaavassa yksi pelaamisen suurista hyödyistä piilee kasvatuksellisessa ulottuvuudessa. Pelaamisesta kiinnostuneeseen lapseen ja nuoreen saa yhteyden – kyllä, pelaamisen avulla. Kasvattaja hyödyntää pelaamista vaikkapa lapsen sosiaalisten taitojen, pitkäjänteisyyden ja pettymyksensietokyvyn kehittämisessä. Esimerkiksi suomalaistähti Lasse Urpalaisen pelaama Dota 2 on joukkuepeli, jossa menestyksen ehtona on toimiva ryhmädynamiikka, samaan tapaan kuin perinteisessä joukkueurheilussa.
(Alla:) Youtube-videolla pelikuvaa The International -turnauksen loppuottelusta. Urpalainen pelaa nimimerkillä MATUMBAMAN.
Allu, Suomesta
Yhdistävä tekijä kilpapelaamisella ja perinteisellä urheilulla on se, että idoleita katsotaan ylöspäin ja he tulevat luoneeksi maailmalla Suomi-kuvaa. Joukkueensa avainpelaaja Urpalainen nousee megavoiton myötä yhä arvostetummaksi ja seuratummaksi pelaajaksi.
Suomalaisammattilaisista mainittakoon myös CS:GO-pelaaja Aleksi ”Allu” Jalli, jonka tunnettuus alkaa nousta perinteisen urheilun Suomi-huippujen tuntumaan, Kimi Räikkösen ja Valtteri Bottaksen kaltaisia supertähtiä lukuun ottamatta. Tavalliselle tallaajalle Jallin nimi tuskin sanoo mitään, mutta kilpapeliväen omissa kansainvälisissä kanavissa hänet tunnetaan hyvin. Toisin kuin perinteisessä urheilussa, kilpapelaamisessa ei toimita niinkään television ja perinteisen median ehdoilla, vaan internet-suoralähetyksillä ja sosiaalisessa mediassa. Patrik Laineella on pyöreät 190 000 Instagram-seuraajaa ja ampumahiihtäjä Kaisa Mäkäräisellä Facebookissa 140 000. CS:GO-pelaaja Jalli ei jää somesuosiossa kauas 120 000 Twitter-seuraajallaan.
Vertailu sikseen. Jätetään sivuun keskustelu siitä, onko kilpapelaaminen urheilua vai ei, ja kajautetaan hurraa-huuto Lasse Urpalaisen huikealle suomalaissuoritukselle!