Äitini surmasi pikkusisarukseni; hänen vuokseen minulla ei ole perhettä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että en voisi muistaa hänessä mitään hyvää.
Näin lukee Linda Rantasen koskettavassa uutuuskirjassa Kun kukaan ei kuule – Seitsemän suomalaista perhesurmaa.
Teos käy läpi seitsemän 2000-luvulla Suomessa tapahtunutta perhesurmaa, joista viranomaiset ovat usein vaitonaisia. Vaikka tragediat nousevat usein näyttävästi otsikoihin, antaa poliisi yleensä vain lyhyitä tiedotteita tapahtuneesta.
Tapahtumien ymmärtäminen on kuitenkin tärkeää, jotta tragedioita voitaisiin välttää.
Harrin tarina
Yksi kirjan tarinoista käsittelee Karkkilassa vuonna 2005 tapahtunutta tragediaa, jossa äiti tappoi kaksi pientä lastaan. Perheestä jäljelle jäi vanhin lapsista, Harri.
Henkirikokset eivät tapahtuneet ilman varoitusmerkkejä. Niihin olisi pitänyt puuttua, sanoo Harri nyt kirjassa.
Vakavat tapahtumat alkoivat kahta vuotta ennen murhenäytelmää, kun tuolloin 13-vuotiaan Harrin perheen talo paloi.
Harri oli tuolloin mennyt tavalliseen tapaansa yöpuulle.
Äiti ja isäpuoli olivat riidelleet, ja isäpuoli oli lähtenyt yöksi Helsinkiin.
Harri nukahti, kunnes heräsi keskellä yötä palohälytyksen piipitykseen. Huoneessa leijaili savua. Kun Harri avasi oven porraskäytävään, tulvi savu kasvoille.
Harri meni herättämään äidin ja pikkusisarensa. Harrin äiti, Sini, soitti hätäkeskukseen, mutta puheesta ei kantautunut muuta kuin itkua ja huutoa.
Avotuli levisi kattorakenteiden alaosiin. Ikkunat ja sähköjohdot talon tien puoleisen päädyn seinässä räjähtelivät. Talo tuhoutui palossa.
Sini ei osannut löytää selitystä palon syttymissyystä.
Tutkinnassa todettiin, että se oli syttynyt mitä ilmeisimmin talon sisältä. Onnettomuusraportissa pidettiin todennäköisenä, että se tuli oli lähtenyt liikkeelle kuivauskaapista, mahdollisesti sähköoikosulun tai muun syyn takia.
Jälkikäteen on spekuloitu, oliko ensimmäinen tulipalo tahallinen vai ei.
Kaikki perheen jäsenet selvisivät kaoottisesta yöstä hengissä.
Sillä kertaa.
Lue myös: Mielenterveysongelmista kärsinyt äiti surmasi lapsensa ja itsensä Latokartanossa – Helsingin poliisi selvittää lastensuojelun toimet
Hetki tasaista ennen lopullista tragediaa
Vaikka menetystä ja surua ei käsitelty, perheen elämä jatkui eteenpäin. Kun uusi talo nousi palaneen tilalle, perhe pääsi palaamaan takaisin omaan kotiinsa. Vajaa vuosi tulipalon jälkeen Harrin pikkuveli, Jonne syntyi. Harrista tuntui siltä, että arki alkoi palata jälleen omiin uomiinsa. Hän kävi koulua, hoiti äidin apuna eläimiä ja vietti aikaa kavereidensa kanssa.
Joulukuussa 2004 tapahtui kuitenkin jälleen jotain pysäyttävää.
Harri löysi tuolloin perheensä tokkuraisena. Tutkimuksissa tokkuraisuuden syyksi paljastui myrkytetty mehu.
Harrista tuntui siltä, että asiaa katsottiin läpi sormien. Syyllistä tai kunnollista selitystä ei kerrottu ainakaan hänelle. Asian vain annettiin olla.
Toinenkaan vakava varoitusmerkki ei riittänyt.
Päivä, joka muutti kaiken
14. joulukuuta 2005 Harri heräsi tavalliseen tapaansa, mutta ihmetteli hieman, miksi äiti ja pikkusisarukset eivät olleet vielä heränneet. Talossa oli hiljaista. Harri ei kuitenkaan pohtinut asiaa enempää vaan ruokki perheen lemmikit ja lähti kouluun. Tiedossa oli vierailu Vantaan Fazerin makeistehtaaseen.
Kun Harri palasi vierailulta koululle, vastassa oli rehtori ja koulukuraattori.
Vaitonaisena hän kulki rehtorin ja kuraattorin vanavedessä kansliaan. Ovi suljettiin ja häntä kehotettiin istumaan alas. Sitten rehtori kertoi siihen mennessä saadun tiedon.
Harrin perhe oli menehtynyt tulipalossa kotona.
Harrin äiti Sini ja 1- ja 4-vuotiaat pikkusisarukset olivat kuolleet.
Palon oli huomannut karkkilalainen taksikuski, joka oli soittanut pelastuslaitoksen paikalle.
Tällä kertaa ei jäänyt hetkeksikään epäselvää, että oli tapahtunut rikos.
Pelastajien saapuessa paikalle, talossa asuvan perheen hyväksi ei ollut tehtävissä enää mitään. Lapset olivat maanneet sängyillä, äiti lattialla. Kaikki olivat olleet samassa huoneessa. Alusta alkaen oli selkeää, että tapahtumiin liittyi rikos. Kaikista vainajista löytyi ulkoisen väkivallan merkkejä, jotka oli aiheutettu teräaseella.
Sinin kuolinsyy luokiteltiin itsemurhaksi, kun taas lasten kuolemat luokiteltiin murhiksi. Sini oli huumannut lapset lääkkeillä ennen surmatöitä. Hän itse oli kuollut tulipalossa, lapset jo ennen sitä.
Jäähyväiskirje
Kirja antaa katkelmissaan äänen perhesurmista selviytyneille uhreille.
Uhrien kertomukset kertovat, kuinka pahan ja hyvän raja hämärtyy. Miltä tuntuu, kun oma tuttu ja turvallinen vanhempi osoittautuu surmaajaksi? Mitä on täytynyt tapahtua, jos ainoa ulospääsy tilanteesta on oman perheen surmaaminen?
Kirja kertoo Harrin löytäneen myöhemmin äitinsä käsilaukusta kaksi kirjettä, joista toinen oli osoitettu suoraan Harrille.
Se oli jäähyväiskirje.
Vaikka kaikki päättyi järkyttävällä tavalla, koen että lapsuuteni oli pääpiirteittäin hyvä, tavallinen ja turvallinen
Ajatukseni lapsuuttani kohtaan ovat vuosien saatossa myös muuttuneet. Vaikka lapsuudessa oli paljon hyvää, nyt aikuisena ymmärrän, että moni asia oli myös pahasti pielessä.
Äiti piti ongelmat visusti piilossa. Sairaseläke, pienet tulot ja isot velat aiheuttivat ahdingon. Sen suuruus valkeni minulle kuitenkin vasta silloin, kun äiti oli jo kuollut. Omakotitalon, lapsikatraan ja eläinlauman elättäminen pienillä tuloilla on varmasti ollut raskasta.
Jos olisi ollut olemassa jokin rekisteri, jonne kaikki perheemme kohtaamat epäselvyydet olisi kirjattu, uskon että asioihin olisi puututtu. Viimeistään silloin, kun äiti ja pikkusisko joivat myrkkymehua.
––äidin kirjoittamat jäähyväiskirjeet olivat hyvin sekavia. Kirjeissä oli paljon yhteen pötköön kirjoitettuja sanoja, jotka eivät tarkoittaneet oikein mitään. Se kuitenkin selvisi, että äitini mielestä isäpuoleni oli syypää tilanteeseen. Minulle osoittamassaan kirjeessä äiti kertoi, että olin hänelle rakas, mutta hän epäili, olinko minä koskaan todella rakastanut häntä. Se satutti syvältä. Tunsin pitkään syyllisyyttä. Pohdin yksin mielessäni, että miksi juuri minä olin jäänyt jäljelle? Äitini teko vaikutti kaikin puolin niin harkitulta, että hänellä varmasti oli syy myös minun eloon jättämiselleni.
Oleellista oli myös totuuden kohtaaminen, sillä kiersin pitkään aktiivisesti totuutta perhetragediamme takana. Vuosiin en osannut ajatella äitiä tekijänä, vaan ennemminkin mietin sisarusteni elämän loppumista ja pohdin, millaisia ihmisiä heistä olisi kasvanut. Nyt kykenen ajattelemaan asiaa niin kuin se on. Äitini surmasi pikkusisarukseni; hänen vuokseen minulla ei ole perhettä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että en voisi muistaa hänessä mitään hyvää.
Lue myös: Porvoon perhesurma paljastui poliisille karulla tavalla – olivat viemässä suruviestiä kolarissa kuolleesta isästä
Miksi apua ei ole saatu?
Perhesurmien takaa löytyy usein vuosia kestänyttä pahaa oloa, mielenterveysongelmia, talousvaikeuksia ja epätasapainoisia parisuhteita. Lisäksi lastensuojelun ja mielenterveyspalveluiden tarjoamat palvelut ovat olleet perheille puutteellisia.
Kirjan syntyyn ovat vaikuttaneet THL:n raportti sekä lapsiasianvaltuutettu Elina Pekkarisen haastattelut, joissa käy ilmi, että useissa tapauksissa lähipiirin tietoon oli tullut uhkauksia tai perheitä oli jopa saatettu avun piiriin, mutta avun loppuunsaattaminen oli jäänyt kesken.
Teos herättelee pohtimaan yhteiskunnallisia kysymyksiä. Suomessa kuolee joka vuosi keskimäärin kolmesta kymmeneen lasta vanhemman tekemän henkirikoksen uhrina. Yli puolet perhesurman tekijöistä ovat äitejä. Saavatko äidit tarpeeksi tukea raskauden jälkeiseen masennukseen? Kuinka väsyneitä pienlapsiperheet oikeasti ovat?
Ennen kaikkea teos kirvoittaa kysymään, mikä palveluissa vuotaa, kun näin on päässyt käymään. Kuten Rantasen teos kysyy – mitä silloin tapahtuu, kun kukaan ei kuule?
*Kursiivilla kirjoitetut katkelmat artikkelissa ovat peräisin Linda Rantasen kirjasta Kun kukaan ei kuule – Seitsemän suomalaista perhesurmaa. Kustantaja: Deadline Kustannus.
8:56
Katso myös: Porvoon perhesurma herättää kysymyksiä – asiantuntija: tällaisia ovat perhetragedioiden syntymekanismit