Riina Kruutin uutuuskirjassa Tragedian varjossa kasvanut kolme henkirikoksen uhrin omaista kertoo tarinansa. Yksi kertojista on Miia, jonka isoveli sai surmansa Jokelan kouluammuskelussa marraskuussa 2007. Miia ei ole aikaisemmin puhunut kokemuksistaan julkisuudessa.
7. marraskuuta 2007 tuusulalainen perhe aloitti aivan tavallisen arkipäivän, kun perheen lapset Sauli, Miia, Roope ja Simo valmistautuivat kouluun lähtöön. Tuolloin vanhin veljistä, Sauli, kävi Jokelan lukiossa viimeistä vuottaan, ja hänen pikkusiskonsa Miia kävi lukiota toisaalla Järvenpäässä.
Tavallisen pimeä marraskuun arkipäivä Järvenpään lukiossa sai kuitenkin traagisen käänteen, kun huhut Jokelan lukiosta kantautuivat koululle. Koulussa on tapahtunut ammuskelu.
Tuolloin 16-vuotias Miia päätti aktiivisesti uskoa, ettei hänen veljelleen ole sattunut mitään. Eihän juuri heidän perheelleen voisi käydä mitään niin kamalaa. Saulia ei kuulunut kuitenkaan koko päivänä kotiin, ja epäilykset alkoivat hiipiä nuoren tytön mieleen. Hän ei halunnut vielä ajatella pahinta, ja uskotteli itselleen, että Sauli olisi ehkä saanut pienen haavan ja oli terveyskeskuksessa paikattavana.
Lopulta kolmen aikaan yöllä poliisi ja pappi toivat perheelle uutisen suru-uutisen, joka muutti siihen saakka tavallista nuoren arkea eläneen Miian elämän.
Hätäkeskuspuhelusta kuului laukaus, joka surmasi Saulin
Jokelan lukion abiturientti Pekka-Eric Auvinen ampui marraskuisena keskiviikkona vuonna 2007 kuusi lukiolaista, koulun terveydenhoitajan, rehtorin ja lopuksi itsensä. Miian veli Sauli kuoli yhtä aikaa terveydenhoitajan kanssa, tarkalleen kello 11.57.
Sauli oli kuullut laukauksia ja paennut muiden mukana koulun käytävään päästäkseen ulos rakennuksesta. Käytävällä vastaan tullut terveydenhoitaja oli juuri soittamassa hätäkeskukseen. Auvisen ampumat laukaukset, joilla Sauli ja terveydenhoitaja saivat surmansa, kuuluivat hätäkeskukseen auki jääneessä puhelussa.
Lue myös: Kouluväkivalta oli maksaa Alviina Alametsän ja Linda-Maria Roinen hengen
Miia kertoo uudessa kirjassa, että Saulin kuoleman jälkeiset illat ja yöt menivät pitkään samalla kaavalla. Illalla sängyssä se todellisuus, jota hän päivisin pyrki pakenemaan, iskeytyi vasten kasvoja. Ajatukset Saulista ja hänen kuolemastaan valtasivat mielen, ja itkusta tuli jokailtaista.
Vaikka Miialle tarjottiin keskusteluapua, hän ei halunnut puhua tapahtumista ulkopuolisten kanssa. Perheen sisälläkään Saulin kuolemasta ei osattu keskustella, vaikka Saulia muutoin muisteltiinkin.
Hän palasi kouluun jo seuraavana maanantaina, sillä kukaan ei puhunut hänelle mahdollisuudesta saada sairauslomaa. Valtava suru Miian sisällä vaikeutti keskittymistä, ja hänen oli vaikea pysyä kasassa koulupäivien ajan.
Miia pohti, kuinka hänen kuuluisi käyttäytyä eri tilanteissa uhrin omaisena. Hän ei halunnut näyttää tunteitaan julkisesti, mutta kävi välillä koulun vessassa itkemässä, kun paha olo kävi ylivoimaiseksi pitää sisällä.
Jatkuvasti vastaan tulevat uutisotsikot kouluampumisesta ja sen uhreista sekä tekijästä ahdistivat Miiaa. Hän tunsi vihaa tekijää kohtaan ja pelkäsi, että jotakin samankaltaista voisi tapahtua uudelleen. Kun uutiset Kauhajoen kouluampumisesta kymmenen kuukautta myöhemmin järkyttivät uudelleen koko maata, Miia ei turtumukseltaan kyennyt suremaan uhrien puolesta.
Traumaattinen suru poikkeaa muusta surusta
Riina Kruut kokoaa kirjassaan tietoa surutyöstä ja tunteista, joita henkirikoksen uhrin omainen voi käydä läpi. Kirjassa kerrotaan, että esimerkiksi turtumus, mielialojen heittely ja toimintakyvyn laskeminen ovat tavallisia reaktioita henkirikoksen uhrin läheisille.
– Suru, jonka henkirikos jättää jälkeensä, poikkeaa luonnollisen poismenon suremisesta, Kruut kertoo kirjan esipuheessa.
– Kun henkirikoksen uhrin omaisen leima lyödään nuoreen ihmiseen, syntyy tunnemaailmassa ennennäkemätön myrksy.
Lue myös: "Surutyö alkaa nyt ikään kuin alusta" – Ilpo Härmäläisen omaiset kokivat suuren helpotuksen, mutta tieto oli samalla raskas
"En ole osannut, halunnut enkä pystynyt luopumaan hänen tavaroistaan" – Riina, 19, katosi hämärissä olosuhteissa kolme vuotta sitten, äidin tuska ei hellitä
Traumaattiselle surulle tyypillistä ovat esimerkiksi haasteet jatkaa omaa elämää, pakonomainen käyttäytyminen, viha ja pelkotilat. Niin kutsutussa normaalissa surussa surija kokee yhä, että elämällä on tarkoitus ja hän kykenee tunneyhteyteen muiden kanssa.
Kirjassa kerrotaan, että vuosittain henkirikoksen uhreja Suomessa jää suremaan arviolta noin 600 omaista ja läheistä, mutta todennäköisesti luku on vielä paljon suurempi.
Täysi romahtaminen vain ajan kysymys
Miia kertoo, että hän täytti Saulin kuoleman jälkeisinä vuosina elämänsä jatkuvalla kiireellä ja tekemisellä, jolla hän pyrki välttämään omien tunteidensa kohtaamista. Hän pelkäsi romahtavansa, jos hän pysähtyisi hetkeksikään, ja jäisi yksin omien tunteidensa kanssa.
Lukiosta valmistumisen jälkeen kuvioihin tuli myös alkoholi, jolla hän pyrki turruttamaan tunteitaan. Kun alkoholia alkoi kulua jo selvästi yli normaalin rajan, Miia ymmärsi hidastaa tahtia.
Täysi romahtaminen oli kuitenkin vain ajan kysymys. Se iski lopulta vuonna 2015, kun Miia pudotti vahingossa lattialle iltapalaksi tekemänsä voileivän. Yhtäkkiä hän purskahti vuolaaseen itkuun.
Hän ymmärsi tarvitsevansa apua. Elämässä täytyi olla muutakin kuin surua ja ahdistusta. Hän ei kuitenkaan edelleenkään ollut valmis ulkopuoliseen keskusteluapuun, vaan uskoi pärjäävänsä yhä itse.
"Mitä hän tekisi juuri tänään?"
Nyt aikuisena Miia ajattelee, että mitä pidempään hän vältteli surunsa kohtaamista, sitä kauemmin uuden elämän alkuun pääsemisessä kesti. Kun hänen henkinen kuormansa ylitti sietokyvyn rajat, hän lopulta haki ammattimaista keskusteluapua ja hakeutui terapiaan.
– Vasta aikuisena ymmärrän, kuinka väärässä olin, kun ajattelin, että avun hankkiminen olisi heikkoutta, Miia kertoo kirjassa.
Lue myös: Suru on kokemus, joka jää meihin eikä koskaan lähde – Mari uskoo, ettei surusta tarvitse "selviytyä"
Nykyään hän on huomannut itsessään monta muutosta parempaan suuntaan. Hänen on helpompi puhua Saulista ja siitä tuskasta, jota rakkaan isoveljen menettäminen toi hänen elämäänsä. Aiemmin hän ei ollut valmis puhumaan kokemastaan julkisesti, mutta kertoo nyt julkaistussa kirjassa ”ihan kaiken”.
Miia toivoo, että hänen perheensä alkaisi kirjan julkaisun myötä puhua avoimemmin Saulin kuolemasta. Sauli olisi nyt 33-vuotias. Miia kertoo miettivänsä usein, minkälaista isoveljen elämä olisi, jos hän eläisi. Mitä hän tekisi juuri tänään?
– Olen aina ajatellut, että jos joku kysyisi, vaihtaisinko Saulin kanssa paikkaa, niin vastaisin, että ehdottomasti kyllä, Miia kertoo kirjassa ajatuksistaan.
Lähde: Riina Kruut, Tragedian varjossa kasvanut, Kolme tarinaa henkirikoksen uhreista, Kustantaja: Deadline Kustannus Oy 2022