Helsingin poliisin murharyhmän entinen päällikkö, rikosylikomisario Juha ”Hermo” Rautaheimo työskenteli 40 vuotta väkivaltarikostutkijana ennen eläkkeelle jäämistään vuonna 2015. Tänään kokeneelta poliisilta ilmestyy kirja "Hermo, murharyhmän mies" (Siltala), jossa hän käy läpi uraansa ja sen varrelle osuneita tunnettuja rikostapauksia.
Henkilökohtaisesti uran ja elämän raskain aika Rautaheimolle oli vuosi 2005, jolloin Helsingissä tapahtui heti vuoden alkupuolella neljä henkirikosta ja niistä kaksi oli tutkimusten kannalta vaikeita.
Raskaan työkuormituksen lisäksi Rautaheimoa kohtasi vielä henkilökohtainen tragedia helmikuussa 2005, kun perheen esikoistytär kuoli liikenneonnettomuudessa.
– Jotkut ajanjaksot ihmisen elämässä ovat pahempia kuin toiset. Minun ei ole koskaan ollut hankala nimetä vuotta 2005 oman elämäni raskaimmaksi, Rautaheimo kertoo kirjassaan.
Huoltomies-Pauli joutui ammutuksi
Vuonna 2005 Helsingin väkivaltarikosyksikkö sai heti alkuvuodesta tammikuussa tutkittavaksi huolestuttavan katoamisilmoituksen, jonka tekivät kadoksissa olleen huoltomies-Paulin sisar ja ystävä.
Pauli ei ollut tullut töihin eikä häneen saatu yhteyttä koko päivänä. Kadonnutta miestä ei myöskään löytynyt tämän kotoa.
Pauli oli tavannut ennen katoamistaan vanhan lapsuudenkaverinsa, jonka kanssa heillä oli mennyt välit poikki yli 10 vuotta aiemmin. Tuolloin lapsuudenkaveri oli pettänyt Paulia autokaupan yhteydessä ja jäänyt tälle huomattavan summan velkaa.
Poliisit totesivat ensitiedot saatuaan, että katoamisessa oli jotakin todella outoa. Pian poliiseille syntyi myös käsitys siitä, että lapsuudenkaveri liittyi Paulin katoamiseen.
Kaveri kutsuttiin poliisilaitokselle, mutta hän oli haluton tulemaan. Tämän jälkeen hänen puhelimensa meni kiinni ja mies lähti karkuun.
Tutkinnan aikana selvisi, että lapsuudenkaveri oli hankkinut ennen Paulin tapaamista revolverin ja siihen patruunoita. Muutaman päivän päästä mies saatiin kiinni ja hän myönsi ampuneensa Paulin. Ruumiin hän oli hävittänyt paperinkeräysastiaan Helsingin Arabiassa.
Lapsuudenkaveri tuomittiin käräjäoikeudessa yhdeksäksi vuodeksi vankeuteen taposta, mutta hovioikeus katsoi teon murhaksi ja tuomitsi miehen elinkautiseen vankeuteen.
Seuraava raaka murha heti perään
Rautaheimo kertoo kirjassaan, että huoltomies-Paulin henkirikosjutusta ei ehtinyt kulua kuukauttakaan, kun Helsingissä tapahtui jo seuraava raaka murha.
Tällä kertaa 19-vuotias naisopiskelija löytyi 20. helmikuuta 2005 surmattuna asunnostaan Laajasalosta. Tutkimusten perusteella henkirikos oli tapahtunut jo viikkoa aiemmin.
Aluksi poliisille heräsi ajatus jopa mahdollisesta rituaalimurhasta, koska henkirikos oli tehty teräaseella raa'alla ja erikoisella tavalla. Sellaisesta ei kuitenkaan ollut kyse.
– Juttu oli tutkimusten alkuvaiheessa täysin pimeä ja epäilyt kohdistuivat aivan vääriin henkilöihin, Rautaheimo sanoo.
Poliisin tutkijat kiertelivät uhrin valokuvan kanssa opiskelijanaisen naapurustossa ja laajemminkin Laajasalossa.
Poliisi pääsi lopulta oikean tekijän jäljille telepakkokeinojen avulla ja pidätys tehtiin 24. helmikuuta, yli kuukausi uhrin löytymisen jälkeen.
Tekijä oli 21-vuotias vantaalaismies. Miehen mukaan hänelle ja naiselle oli tullut riitaa naisen asunnolla, jossa he olivat nauttineet alkoholia ja lääkkeitä. Riidan tuoksinassa mies tarttui veitseen ja löi sillä naista useita kertoja.
Mies tuomittiin sekä käräjä- että hovioikeudessa murhasta, koska teko oli erityisen raaka ja julma.
Mökkiviikonloppu vaihtui töihin
Näiden kahden henkirikoksen lisäksi Helsingissä tapahtui myös kaksi muuta henkirikosta helmikuussa 2005, joten poliiseilla väkivaltarikosyksikössä oli kädet täynnä töitä ja niitä tehtiin myös viikonloppuisin.
Opiskelijanaisen murhasta epäillyn miehen vangitsemista oli valmisteltava niin ikään viikonloppuna, koska mies otettiin kiinni torstaina 24. helmikuuta, ja häntä oli vaadittava vangittavaksi viimeistään sunnuntaina 27. helmikuuta.
– Tästä syystä jouduin jälleen kerran tinkimään omista ja myös vaimoni menoista meneillään olevan jutun hyväksi. Olimme suunnitelleet lähtevämme viikonlopuksi saaressa sijaitsevalle vuokramökille yhdessä lastemme kanssa, mutta koska jouduin jäämään töihin, lapsemme menivät mökille ilman meitä, Rautaheimo kertoo kirjassaan.
Lähin alainen toi suru-uutisen
Sunnuntaina 27. helmikuuta 2005 Rautaheimo hoiti vantaalaismiehen vangitsemisasian yhdessä pakkokeinotuomarin ja miehen avustajan kanssa. Epäilty vangittiin ja Rautaheimo pääsi lähtemään töistä kotiin.
Kotimatkalla hän yritti soittaa lastensa puhelimiin kyselläkseen kotimatkan edistymisestä, mutta kukaan lapsista ei vastannut.
Kun Rautaheimo ehti kotiin, kului vain hetki, kun hänen kollegansa ja läheinen alaisensa, viikonlopun väkivaltarikosyksikön päivystäjänä toiminut poliisimies tuli pomonsa ovelle.
– Nyt jo edesmennyt Olavi oli tutkintaryhmäni ryhmänjohtaja ja lähin alaiseni, olimme juuri työskennelleet päivän yhdessä. Olavin ei tarvinnut sanoa mitään, arvasin miksi hän oli ovellamme.
– Hän oli hienotunteinen tuodessaan suru-uutisen. Hänen katseensa kertoi kaiken, mikä juuri sillä hetkellä oli tarpeellista tietää, Rautaheimo sanoo kirjassaan.
Tytär kuoli ja kaksi muuta loukkaantui
Rautaheimon lapset olivat joutuneet tuona päivänä auto-onnettomuuteen, jossa perheen esikoistytär kuoli ja kaksi muuta lasta loukkaantui, toinen hyvin vakavasti, toinen hieman lievemmin.
Lapsia vastaan oli tullut Inkoossa toinen auto, joka siirtyi vastakkaiselle kaistalle ja törmäsi Rautaheimon lasten autoon.
– Muutama auto lastemme auton edellä ehti väistää penkalle, mutta lapsemme eivät siinä onnistuneet, ja seurauksena oli nokkakolari. Kertomansa mukaan vastaan tulleen auton kuljettaja oli saanut jonkinlaisen blackoutin.
Rautaheimo toteaa kirjassaan, että blackoutille ei löytynyt lääketieteellistä selitystä.
– Tapahtuma muutti kerralla tavallisen elämänrytmimme ja ison ihmisjoukon elämän: eloon jääneiden lasteni, vaimoni ja minun, kaikkien läheistemme.
Selviytyminen alkoi, kun jossittelu loppui
Rautaheimo kertoo, että onnettomuus aiheutti myös valtavasti jossittelua.
– Jos en olisi ollut sunnuntaina ylitöissä, jos mekin olisimme olleet saaressa, jos he olisivat lähteneet minuuttia myöhemmin, jos he olisivat pysähtyneet kahville, jos he olisivat tulleet Lohjan kautta, jos ja jos ja jos.
– Ihmisen kohtalon voi määrätä puhtaasti onnekas sattuma. Tai sen voi sinetöidä uskomattoman onnekas sattuma. Tämän yritimme ymmärtää ja hyväksyä, ja luullakseni onnistuimmekin siinä, hän sanoo.
Kokeneen poliisin mukaan perheen selviytyminen ja toipuminen alkoi, kun he päättivät lopettaa jossittelun. Rautaheimo kertoo saaneensa vaimonsa kanssa paljon tukea omaisilta ja työkavereilta.
Joutui todistamaan oikeudessa läheistä suhdetta lapseensa
Onnettomuutta käsiteltiin aikanaan myös oikeudessa ja perhe osallistui istuntoon.
– Vaikka toisen ihmisen hengen muuttaminen rahaksi on kornia, vaadimme kuitenkin kärsimyskorvauksia. Katsoimme jo lainsäätäjän lähteneen siitä, että vanhemmat ovat lapsilleen läheisiä ja päinvastoin, Rautaheimo sanoo kirjassaan.
Rautaheimo joutui itse kuultavaksi oikeudessa ja hän joutui perustelemaan, miksi hänen lapsensa oli vanhemmilleen ja sisaruksilleen läheinen. Rautaheimo on edelleen sitä mieltä, että todistelu ei olisi ollut tarpeellista ja oikeuden puheenjohtajan ei olisi pitänyt sallia sitä.
Vastapuolen asianajaja kuitenkin kiisti vanhempien ja sisarusten läheisen suhteen kuolleeseen perheenjäseneen, joten todistelu oli tehtävä.
Vastaantulevien kaistalla ajanut kuljettaja tuomittiin käräjä- ja hovioikeudessa liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, kuolemantuottamuksesta ja vammantuottamuksista yhden vuoden ehdolliseen vankeuteen.
– Olen usein henkirikosten yhteydessä ajatellut, että kuolleella ei ole enää mitään hätää. Hätä on niillä, jotka jäävät jälkeen, suremaan ja kaipaamaan. Niin pyrin ajattelemaan tuolloinkin.
– Pyrin ajattelemaan, että me olimme jääneet henkiin, me olimme jääneet surijoiden joukkoon. Tyttärellämme ei ollut enää mitään hätää.
Ymmärrys uhrien omaisia kohtaan kasvoi
Henkilökohtaisen tragedian kohdattuaan Rautaheimo tarvitsi aikaa itselleen ja perheelleen. Hän jäi pitkälle vuorotteluvapaalle, jonka aikana hän hoiti asioita kuntoon.
– Elämä alkoi kaikesta huolimatta palata uomiinsa. Lopulta me jotenkin selvisimme, kuka mitenkin. Muistot meillä ovat yhä, ne pysyvät ikuisesti, hän kirjoittaa.
Tapahtunut antoi Rautaheimolle myös paljon ajattelemisen aihetta työelämässä.
– Aloin väkisinkin miettiä aivan eri tavoin uhrien omaisten tuskaa ja heidän kohtaamansa tapahtuman lopullisuutta. Sitä, kuinka suurta ihmisryhmää yhden ihmisen kuolema saattaa koskettaa.
– Omaa perhettäni kohdanneen onnettomuuden jälkeen ymmärsin entistä painokkaammin, että omaisia ei saa jättää tragediansa keskelle yksin, heistä pitää huolehtia.
Lähde: Juha Rautaheimo, toimittanut Sari Rainio: Hermo, murharyhmän mies. Siltala.