Helsingin keskustassa paljastui keväällä 2012 järkyttävä perhetragedia, jossa isä surmasi vaimonsa sekä 1- ja 3-vuotiaat tyttärensä ennen kuin ajoi itsensä hengiltä törmäämällä kuorma-autoon kovalla ylinopeudella.
Surmatun perheenäidin veli sai tietää tapahtuneesta vahingossa: veli oli mennyt tarkastamaan, että vastikään perheensä kanssa muuttaneella siskolla oli kaikki hyvin. Sisko kun ei tavoistaan poiketen vastaa sovittuun yhteydenottoon.
Perillä siskon perheen uuden kodin ovella veljeä Jaakkoa oli vastassa järkyttävä näky: paikalla ovatkin poliisit, jotka heti alkavat kuulustella veljeä. Jaakon muistoista ja tunteista myös suurta yleisöä järkyttäneen tapauksen jälkeen kerrotaan tänään ilmestyneessä Elina Välimäen kirjassa Ei unohdu koskaan – henkirikoksen jäljet (PS-kustannus).
Lopulta poliisi kertoi Jaakolle, että sisko ja lapset ovat menehtyneet, ja että teosta epäillään perheen niin ikään kuollutta isää.
Jaakon päässä humisee. Hän ei näe ympäristöään. Hän ei kuule enää mitään. Hän on kuunnellut poliisin lausumat lyhyet lauseet. Niiden sisältö tuntuu liialliselta, käsityskyvyn ylittävältä. Hengitys kulkee kuin jollakin automaattivaihteella. Tuntuu siltä, että happea ei saa vedettyä keuhkoihin asti. Kohta hän muuttuu viileäksi, järjen voimin toimivaksi robotiksi. Tunteet pakastuvat. Niille ei ole nyt sijaa. Hän muistaa luvanneensa ilmoittaa äidille heti siskonsa tavoitettuaan. (s. 132)
Kuulustelut motiivista
Siskon 1- ja 3-vuotiaat tytöt olivat Jaakon kummityttöjä ja hänelle hyvin rakkaita. Poliisille hän kuitenkin on etupäässä tietolähde, Jaakko muistelee kirjassa. Seuraavana päivänä Jaakko kutsutaan kuulusteltavaksi surmien motiivin selvittämiseksi.
Päätutkija noutaa hänet ja aloittaa saman tien kuulemisen. Tilanne on kovin virallinen. Jaakko odottaa edes häivähdystä empatiasta, onhan hän juuri menettänyt kolme lähiomaistaan ja saanut tapahtuneesta tiedon karuimmalla mahdollisella tavalla. Henkirikoksista vastuullinen oli hänkin Jaakon läheinen. Nyt hänen olisi kaikesta huolimatta tuntitolkulla jaksettava järjestää ajatuksiaan ymmärrettäviksi ja koetettava auttaa poliisia tapauksen tutkinnassa. (s. 133-134)
Jaakolla ei ole kertoa poliisille mitään, mikä voisi valottaa perheensä surmanneen isän motiiveja. Hän tietää vain, että rakas sisko ja rakkaat pienet kummitytöt ovat poissa.
Poliisitalolta hän ajaa kotiinsa. Siellä hän juo itsensä känniin. Hän alkaa itkeä. Se helpottaa. Jaakon menosta siskonsa kotitaloon, lähes suoraan henkirikosten tekopaikalle, on kulunut melkein vuorokausi. Tuon vuorokauden ajan hän on ollut kuin ihmisen kuori, täysin vailla tunteita. Nyt tulevat kyyneleet. (s. 134)
Suruliputus perhesurman jälkeen.
Miksei kukaan tarjonnut apua?
Tieto tapahtumasta leviää tiedotusvälineissä nopeasti. Myös netin keskustelupalstoilla spekulointi tapahtuneella käy kuumana.
Mediatalot yrittävät saada Jaakolta haastattelua. Hän ei suostu. Hän ei tiedä, miten toimia järkytyksestä toipuakseen.
Vasta myöhemmin hän ymmärtää ajatella, että olisi kaivannut poliisilta tietoa henkirikoksen uhriksi joutuneille läheisille järjestettävästä kriisiavusta. Myöskään hänen vanhempansa eivät ole saaneet edes neuvoja siitä, minne pitäisi ottaa yhteyttä avun saamiseksi.
Jaakko on tyrmistynyt kuullessaan, että langon, siis surmatyön tekijän, omaisille apua on järjestetty.
Kiukku ja katkeruus antavat voimaa toimia: Jaakko soittaa poliisipapille. Tämä antaa valtakunnallisen auttavan puhelimen puhelinnumeron ja vinkkaa myös mahdollisuudesta ottaa yhteyttä yksityiseen psykologiin. Jaakko kokee puhelinkeskustelun ja koko tilanteen paitsi eriarvoistavaksi ja mitätöiväksi myös suututtavaksi. Miksi hänelle ei rehellisesti myönnetä, että viranomaiset ovat tehneet virheen? Miksi häneltä ei pyydetä anteeksi? Ja miksi tilannetta ei edes nyt yritetä paikata? (s. 135)
Puuha auttaa kestämään
Jaakko on sairauslomalla vajaan viikon. Ahdistustaan hän purkaa puuhailemalla ja tekemällä kotitöitä. Lohtua antavat myös Jaakon koirat.
Hän ei saa nukuttua enempää kuin muutaman tunnin yössä. Lehtien lööpeistä hän onnistuu ulkoistamaan itsensä, mutta ei kuulemistaan puheista.
Kun hän kuulee Prisman kassajonossa lehtiotsikoiden toistamista ja kovaäänistä kauhistelua, hänen tekee mielensä lyödä kommentoijaa. Ventovieraan ihmisen tunkeutuminen hänen omaan yksityiseen asiaansa tuntuu sietämättömältä. (s. 137)
Tapahtunut konkretisoituu, kun Jaakko noutaa oikeuslääketieteellisestä sisarensa ja pienten kummityttöjensä ruumiit hautajaisia varten. Terapeuttisimmaksi kokemukseksi puolestaan muodostuu siskon perheen asunnon tyhjentäminen ja siivoaminen surmatyön jäljistä.
Jaakolla on välillä kova ikävä siskoaan ja pikkutyttöjä. Arki on nykyään erilaista. "Se tuntuu tyhjältä", hän sanoo keväällä 2014. Hän jakoi siskonsa kanssa samankaltaisen ajattelutavan. Aika usein tulee tilanteita, joissa hänen tekisi mielensä tekstata tai soittaa siskolleen, kertoa jostakin näkemästään jutusta tai selittää hölmöä tapahtumaa.
Raskainta Jaakolle on törmätä kaupassa lapsiperheeseen. Kummityttöjen ikäiset, itkevät, äitiään huutavat lapset ovat erityisen vaikeita kohdattavia. "Tämä on vaikein ja muuttunein asia, joka vaikuttaa arkisiin tilanteisiin. Olen joutunut jättämään ostoskorini ja lähtemään kassajonosta pois, pakenemaan paikalta, kun olen joutunut kuulemaan itkevää, vaikka vain karkin perään kiukuttelevaa lasta. Se saa sisälläni aikaan sellaisen ahdistuksen, että olisin valmis luovuttamaan sen ihan minä tahansa päivänä pois." (s. 140)
Jaakko kertoo kirjaa varten tehdyssä haastattelussa, ettei hän enää tunne vihaa lankoaan kohtaan, vaan on pyyhkinyt tämän pois mielestään. Suututtavinta Jaakolle on, että teon motiivi jäi epäselväksi.
Apua Jaakko sai lopulta Henkirikoksen uhrien läheiset (Huoma) –yhdistyksestä. Jaakko epäilee, että hänen ja hänen vanhempiensa jääminen ilman apua ei ole poikkeus. Hän kertoo haluavansa haluaa puhua asiasta, jotta kaikkien ei tarvitsisi kokea samaa laiminlyöntiä kuin hän itse on kokenut.
Liisa menetti tyttärensä ja lapsenlapsensa
Myös Jaakon äiti Liisa avaa kirjassa muistojaan tragedianjälkeisestä ajasta.
"On hyvä, ettemme me nuorena tiedä, mitä kaikkea elämällä on varattuna meille. Elämä mättää, välillä nyrkillä, välillä avokämmenellä. Ja silloin tällöin mattokin tempaistaan alta," Liisa sanoo kirjailija Välimäelle vuonna 2014 kirjoittamassaan kirjeessä. (s. 145)
Liisa miehineen sai tiedon tyttärensä ja lastenlastensa kuolemasta poliisilta.
Poliisipartio toimitti tehtävänsä ja lähti pois. Jäljelle jäivät kaksi järkyttynyttä omaista sekä heidän saamansa tieto henkirikoksista ja niiden tekijästä. Oli perjantai ja virka-aika jo umpeutunut. Viikonloppua kohden paikallinen sairaala, kriisiavun tarjoamisesta vastaava laitos, pyöri minimiresursseilla. Ehkä sen vuoksi kriisityöntekijä ei ottanut omaisiin yhteyttä. Omaisia ei liioin informoitu mahdollisuudesta hankkia apua itse. Viikonlopun jälkeinen arkipäivä ei tuonut muutosta. Liisa ja Risto jäivät kriisiapua vaille. (s. 145)
Helsingin tuomiokirkossa pidettiin 14. huhtikuuta 2012 kello 18 Iltakirkon yhteydessä suruhartaus, joissa muisteltiin Bulevardin perhetragedian uhreja.
Ylimääräistä ikävyyttä Liisalle aiheutti ulkopuolisten ilkunta siitä, että tragedia koetteli papin perhettä.
"Pahalta tuntui kotiin tullut posti: Ateistit ilkkuivat, ettei Jumalakaan teitä suojellut, ja umpiuskovaiset arvelivat Jumalan rankaisevan meitä synneistämme. Omat sukulaiseni haihtuivat hekin, muutama raivoisa kirje ilmoitti sukulaisuuden loppuvan tähän. Tunsimme itsemme pitaalin saastuttamiksi." (s. 146)
Sumo video id
MTV3:n 45 minuuttia -ohjelma tapasi Bulevardin tragediassa lapsensa ja lapsenlapsensa menettäneen papin. Katso video.
Syyllistäminen sattui
Liisa kertoo kirjeessään myös, miten kurjalta lähiomaisten syyllistäminen tuntui.
Lisäksi julkisuudessa esiintyneet asiantuntijat ilmoittivat, mitä läheisten olisi ennalta pitänyt osata tehdä. Lähiomaisten olisi heidän mukaansa pitänyt huomata vaaran merkit. Ulkopuolisen on Liisan mukaan helppo heitellä syytöksiä. Vaan kun omaisille ei ennakkoon näyttäytynyt minkäänlaisia vakavia tekoja ennustavia merkkejä. (s. 147)
Myös asiantuntijoiden lausunnot ja spekulaatiot siitä, mitä oli tapahtunut, tuntuivat ikäviltä.
"Totuutena kerrottiin silkkaa mielikuvitusta, hekumoitiin omilla tulkinnoilla, esiinnyttiin läheisinä tuttavina ja asiantuntijoina. – – Ja he kaikki olivat väärässä. Kukaan ei tiedä, miksi näin tapahtui. Ei tiennyt silloin, eikä tiedä nyt." (s. 147)
Kursiivilla olevat kappaleet ovat suoria lainauksia Elina Välimäen Ei unohdu koskaan – henkirikoksen jäljet -teoksesta.