Nimimerkki Satulinnan prinsessa kirjoitti Studio55.fin kyselyssä puolisonsa äkillisestä kuolemasta. Vuosien yhteiselo päättyi kymmenen päivää sen jälkeen, kun miehen oli kerrottu sairastavan syöpää. Vaimo kuuli rakkaansa viimeisen sydämenlyönnin tämän sylissä.
Ehdimme kulkea samaa polkua kymmenen vuotta, naimisissa niistä kahdeksan. Avioliitto oli meille kummallekin toinen. Minulla oli edellisestä liitosta neljä lasta, miehellä kaksi. Meillä oli ikäeroa 13 vuotta, mutta se ei meitä haitannut.
Meillä oli suunnitteilla mökkirakennus ja matka jonnekin – koska hän haki sairaseläkettä, ajateltiin, että oltaisiin vain kahden edes mökillä.
Mökki jäi tekemättä, samoin matka.
Mies oli kovin väsynyt koko kevään. Hän kulki silti töissä ja lääkäriltä lääkärille. Kukaan ei tiennyt, mikä on vaivana. Viimein päästiin tutkimuksiin ja isoon sairaalaan. Diagnoosi jo heti toisena päivänä: syöpä.
Tehtiin lisää tutkimuksia. Annettiin toivoa. Elettiin muutama päivä toivossa, ei luovutettu. Kymmenen päivän päästä diagnoosista mies kuoli sairaalaan.
Olen onnellinen, että sain olla vieressä. Annoin hänelle luvan luovuttaa. Sain myös kuulla rakkaan sydämen viimeisen lyönnin. Olin sylissä, ihan vieressä. Ikävä oli suunnaton, matka tyhjään kotiin kamala.
Nämä viimeiset päivät sairaalassa, jossa myös itse sain yöpyä, olivat elämäni raskaimmat. Puhuimme paljon. Hän tiesi, että lähdön aika on lähellä, muttei tajuttu sen olevan näin lähellä. Koko kymmenen päivän ajan toivoin herääväni pahasta unesta, mutta niin ei käynyt.
Mies toisteli, että hän ei luovuta, mutta vuorokautta ennen kuolemaa hän menetti tajuntansa. Ennen kuolemaa hän avasi silmät, ja silmästä valui kyyneleet.
Olin vain 45-vuotias, kun jäin leskeksi.
Hautajaisjärjestelyt oli vaan pakko järjestää. Onneksi kaikki ihanat ihmiset auttoivat, en olisi selvinnyt niistä yksin. Itse hautajaiset ovat ihan pimennossa. Kuvia kun katson, niin joitain muistikuvia käy mielessä. En edes tiedä, keitä kaikkia siellä on ollut. Muistotilaisuus on täysi kaaos.
Ensimmäisen vuoden kaikki juhlapyhät ja merkkipäivät ovat olleet ihan kauheita. Minulla on suru niin lähellä, etten vielä halua ajatella uutta suhdetta. Ehkä joskus – ken tietää, mitä elämä tuo tullessaan.
Suhtaudun elämään nykyisin paljon positiivisemmin. Olen karsinut elämästä pois sellaiset ihmiset, jotka tuottavat minulle pahaa mieltä. Tästä kaikesta selviydyin omien lasten ja heidän lastensa sekä ihanien ystävien tuella.