Kolme vuotta sitten luokanopettaja ja kolmen lapsen äiti, 44-vuotias Tiina With kiillotti hopealusikoita keittiön pöydän äärellä esikoispoikansa Valtterin ylioppilasjuhlia varten. Nämä juhlat hän halusi vielä nähdä ennen kuolemaansa.
Oli viimeinen kesä, jota Elsa, 11, Venla, 17, ja Valtteri, 18, elivät äitinsä kanssa.
Seinälle oli kiinnitetty Tiinan suunnittelema juhlamenu, jonka ruokia hän ei jaksanut enää valmistaa itse.
Ylioppilasjuhlien jälkeen Within perhe ehti tehdä yhdessä vielä pari kesäistä lomareissua. Tallinnan mukulakivikaduilla perheen kuopus Elsa pääsi äidin pyörätuolin kyytiin.
– Elsalle tuli kävellessä vähän huono olo, joten äiti nousi pyörätuolista ja antoi paikkansa hänelle, nyt 20-vuotias Venla muistelee.
Tiina sairastui rintasyöpään lasten ollessa 3-, 9-, ja 10-vuotiaita. Pian rintasyöpäuutisen jälkeen hänellä todettiin myös munasarjasyöpä. Kun lapset kutsuttiin keittiöön kuulemaan äidin sairastumisesta, Venla luuli ensin saavansa koiran tai pikkusisaren.
– Muistan sen hetken tuossa keittiön pöydän äärellä. Ajattelin tosissaan, että nyt me saadaan se koira, Venla sanoo.
Isä kertoi, että äiti kuoli illalla
Kahdeksan vuoden ajan sairaus oli osa Within perheen elämää, vaikka sille haluttiin antaa mahdollisimman pieni paikka perheen arjessa.
Elokuun lopussa 2016 Tiinan aviopuoliso Mikko näki vaimonsa viimeisen hengen vedon, ja oli aika kertoa musertava uutinen lapsille.
– Olin vaihto-oppilaana Latviassa ja luulin isän kyselevän vain kuulumisia, kun huomasin hänen soittaneen minulle. Vaikka tiesin äidin lähestyvästä kuolemasta, loppu tuli kuitenkin yllättäen, Venla muistelee vajaan kolmen vuoden takaisia tapahtumia.
– Sain Latviassa heti keskusteluapua, mutta halusin soittaa asiasta myös suomalaiselle ystävälleni. Minun oli tarve purkaa tilannetta myös suomen kielellä.
Perheen esikoinen Valtteri sai tiedon äidin kuolemasta armeijaan, ja perheen kuopus Elsa istahti isänsä viereen kodin yläkertaan isosiskonsa sängyn laidalle.
– Isä kertoi, että äiti kuoli illalla. Surun lisäksi tunsin helpotusta siitä, että nyt se pahin odotettu asia oli tapahtunut, Elsa sanoo.
Venla ja Elsa katselevat kuvakirjaa äidin viimeisestä vuodesta Sisu-koira sylissään. Kuva: Riitta Lielahti
Isän suru kiteytyi kirjan kansien väliin ja tuntuu häivähdyksenä puolison vaatekaapin edessä
Kirjan jälkeen iski tyhjyys
Perheen isä Mikko purki tunteitaan ja konkreettisia muistojaan vaimonsa sairaudesta ja kuolemasta kirjoittamalla. Mikon kirja Vaimoni vasen rinta ja muuta sairasta (Myllylahti) julkaistiin helmikuussa 2019.
Kirjassa Mikko kuvailee perheensä arkea häikäilemättömän avoimesti ja rehellisesti. Kirjassa kuuluu myös Tiinan oma ääni hänen kirjoittamiensa blogitekstien kautta.
– Kirja oli ikään kuin minun ja Tiinan yhteinen projekti. Olin saanut Tiinalta luvan hänen blogitekstiensä käyttämiseen ja elämämme kuvailuun kirjaa varten, Mikko sanoo.
Mikko halusi kuvata vaimonsa sairauden ja lähestyvän kuoleman aikaista elämää mahdollisimman tarkasti ja totuudenmukaisesti. Hän kirjoittaa kirjassaan rehellisesti ja yksityiskohtaisesti myös vaimonsa kuolinhetkestä terveysaseman vuodeosastolla.
Avoimuus vaikeasta elämäntilanteesta on Mikon tapa prosessoida tapahtunutta.
– Jokainen käsittelee kuoleman aiheuttamaa surua omalla tavallaan ja kunnioitan sitä. Avoimuus on meidän perheen tapa käsitellä kipeää aihetta, ja minun on vaikea kuvitella, että siitä voisi olla jotain haittaa.
Mikon mukaan kirjaprojekti oli mielekäs tavoite, joka antoi jonkinlaisen ”jaksamismaalin” surun jälkeiseen elämään.
– Kirjan julkaisun jälkeen iski hetkellinen tyhjyyden tunne, aivan kuin joulupukin odotuksen jälkeen lapsena. Normaalielämä ei muuttunutkaan.
”Miksi ne itkee vieläkin, kun äitihän kuoli jo?”
Tällä hetkellä suru ei hallitse Mikon elämää, vaikka tunteet nousevatkin pintaan erityisesti juhlapyhinä. Tulevaisuuden tunteet ovat Mikon mukaan vielä arvoitus.
Etupihan terassilla oleva sohvaryhmä muistuttaa Mikkoa vaimonsa kanssa vietetyistä kahvihetkistä. Tiinan vaatekaapin tyhjentäminen teki tunnetasolla kipeää, mutta vaatteiden pois antamisen myötä surun tunne helpotti.
Within perheen lapset käsittelevät äidin kuolemaan liittyviä tunteita omalla tavallaan. Heti äidin kuoleman jälkeen suru ja tunteet saattoivat kulkea eri rytmissä ympärillä surevien ihmisten kanssa.
Mikko With ikuisti kameralle tilanteen, jossa Pikku-Elsa tarttui äidin tukkaan tietämättä, että peruukki jäisi hänen käteensä. Within perheessä sairauden ja kuoleman rinnalla kulki myös hersyvä huumori. Kuva: Mikko Within kotialbumi
Tiina kuoli perjantaina, ja Elsa halusi mennä normaalisti kouluun heti maanantaina. Luokkakaverit halasivat ja olivat Elsan tukena.
Tiinan tunteneet opettajat itkivät, ja Elsa ihmetteli ympärillä vallitsevaa surua.
– Tuntui ihmeelliseltä, kun niin moni vain itki. Äitihän oli jo kuollut, Elsa muistelee.
Venla osallistui vaihto-oppilaille järjestettyihin tapahtumiin lähes normaalisti. Hän muistelee ympärillä olevien ihmisten kohdelleen häntä erityisen hyvin.
– Minulle tuotiin kaikenlaisia herkkuja ja ihmeteltiin, miksi ruoka ei oikein maistunut, Venla sanoo.
Äidin koru ja sävelet kulkevat mukana
Nyt Elsa istahtaa äidin ja isän häälahjaksi saadun pianon äärelle. Tiina-äiti järjesti Elsalle soittotunteja viimeisen elinvuotensa aikana tuttavansa kautta.
Soittotunnit jatkuvat yhä, ja piano muistuttaa Elsaa äidistä. Vaikka pianoa ei ole viritetty äidin kuoleman jälkeen, se soi satumaisen kauniisti Elsan taitavien soittokäsien alla.
Venla sai äidiltään kauniin korun, jossa on avattua kirjaa muistuttava amuletti. Siinä on Venlan mukaan Raamatun kymmenen käskyä. Tiina oli ostanut korun Israelista, ja kantanut sitä kaulassaan.
Nyt koru tuo äidin lähelle Venlan sydäntä.
Kodin yksi surusta muistuttava paikka on pihalla olevan saunatuvan portaat. Portailla istuessaan lapset saivat kuulla isältään, että äiti kuolee pian. Tiina ja Mikko olivat päättäneet kertoa lähestyvästä kuolemasta esikoisen ylioppilasjuhlien jälkeen.
Surullisesta tilanteesta huolimatta myös tähän hetkeen liittyy molempien tyttärien kuvaava helpotuksen tunne.
– Sitä jotenkin helpottui siitä, kun tiesi, mitä seuraavaksi tapahtuu, perheen molemmat tytöt muistelevat.
Within perheessä äidin sairaudesta ja kuolemasta on saanut puhua aina avoimesti. Asiaa ei ole ”lakaistu maton alle”, ja äidin syöpähoidot kulkivat arjessa kauppareissun tapaisten menojen rinnalla.
– Me saatiin puhua äidin sairaudesta ja kuolemasta avoimesti niin kotona kuin muuallakin. Sairaana ja väsyneenä äiti saattoi olla hieman hajamielinen pötkötellessään sohvalla, mutta sekään ei tuntunut mitenkään erityiseltä, Venla muistelee.
Äidin ja isän häälahjaksi saatu piano tuo äidin Elsan mieleen. Kuva: Riitta Lielahti
Kätketty tai avattu suru
Oulun Tuiran seurakunnan kappalainen Riikka Honkavaara on kohdannut neljäntoista vuoden työuransa aikana lukuisia läheisensä menettäneitä omaisia.
Honkavaaran mukaan surun tunneilmaisussa on huomattavia eroja eri ihmisten ja jopa sukujen välillä. Surua voivat leimata puhumattomuus ja häpeä, jotka leijuvat läheisten yllä synkkänä ”surupilvenä”.
Joskus kuolemasta puhumista varotaan lasten ja aikuisten keskuudessa viimeiseen saakka.
– Kuoleman aiheuttamat tunteet eivät kuitenkaan katoa, ja lapsi tietää aikuisen surun joka tapauksessa, Honkavaara sanoo.
Honkavaaran mielestä yksi papin tärkeä tehtävä on avata kuolemasta nousevia tunteita sanojen kautta. Surevan voi olla vaikea saada tarttumapintaa omiin tunteisiinsa.
– Joskus on tärkeää vain sanoittaa surevalle omaiselle sitä, mitä oikein on tapahtunut. Se tekee tapahtuneesta todellisempaa.
Metsä auttaa pappia jaksamaan
Honkavaaran mukaan kuoleman läheisille jättämä ”tunnemöykky” olisi hyvä purkaa, ettei se pääse kasvamaan koko tulevaisuutta varjostavaksi taakaksi. Kuoleman aiheuttamia tunteita ei voi kätkeä tai kadottaa.
Suru voi tulla voimakkaana jopa vuosikymmenten päästä läheisen kuolemasta.
– Kuolemaan liittyvä avoimuus on kipeää, mutta tarpeellista, Honkavaara kiteyttää.
Läheistensä menettäneiden rinnalla kulkijana Honkavaaran on tärkeää erottaa omat tunteensa surevien tunteista.
– Käsittelen paljon omia kipujani, ja puhaltelen kehossa tuntuvat raskaat tunneilmastot kotini lähellä olevaan metsään. Ajattelen, että pitämällä huolta omasta tunnejaksamisestani kykenen seisomaan surevien ihmisten rinnalla aidosti ja uupumatta itse.
Kappalainen Riikka Honkavaara purkaa työhönsä liittyviä kuoleman ja surun tunteita kävelemällä lähimetsässään.
Kuka kiillottaa hopealusikat tämän vuoden juhliin?
Within perheen kodin pihapuut ovat puhjenneet vihreään. Talossa on juhlittu perheen toisia ylioppilasjuhlia. Venla painoi valkolakin päähänsä ilman äidin ihailevaa katsetta.
Venla ja Elsa kertovat, että lähestyvät juhlat toivat keväällä väistämättä mieleen myös äidin ja kolme vuotta sitten olleet ylioppilasjuhlat. Tiinan laatimaa juhlamenua käytettiin pohjana myös tämän vuoden juhlissa.
– Tuolla se äidin kirjoittama ruokalista on yhä edelleen kaapin ovessa, tytöt kertovat.
Isä ja lapset eivät kuitenkaan kiillottaneet hopealusikoita tänä vuonna.
– Tiina oli aika paljon tarkempi näissä juhla-asioissa. Me järjestämme juhlia ehkä vähän rennommalla otteella, isä Mikko sanoo.
Venla voi yhä tuntea äidin läsnäolon kävellessään kodinhoitohuoneesta keittiöön.
– Tuossa äiti aina istui muumimukinsa edessä ja toivotti minulle hyvää yötä.
Tiina With kiillottaa hopealusikoita ja koruja esikoispoikansa ylioppilasjuhlia varten kolme vuotta sitten. Kuva: Mikko Within kotialbumi
Kirjoittaja on osallistunut Helsingin avoimen yliopiston Journalismi ammattina -kurssille, joka järjestettiin yhteistyössä MTV Uutisten kanssa. Artikkeli on kurssin lopputyö.