Maailmalla jyllää trendi, joka voi joko ratkaista pakolaisongelmat tai vaihtoehtoisesti räjäyttää koko ongelman uuteen potenssiin: Pakolaisongelmien ulkoistus.
Ulkoistamista tehdään jo jossain muodossa käytännössä jokaisen rikkaan mantereen reunamilla. Eurooppa maksaa Turkille jotta Turkki hoitaa Lähi-idän pakolaiset. Australia maksaa Kambodzalle jotta se ottaa Myanmarista tulleet. Yhdysvallat maksaa Meksikolle, jotta se pitää Hondurasista, El Salvadorista ja Guatemalasta lähtijät.
Diileissä liikkuvat isot rahat. Kaikista näistä ihmisoikeusjärjestöt ovat ilmaisseet jyrkät vastalauseensa.
Nyt EU miettii Maltalla, voisiko Libyaan perustaa leirejä Pohjois-Afrikan pakolaisille, ja jos, niin kenen kanssa tällaisen diilin voisi tehdä. Toistaiseksi tällainen järjestely ei onnistu, sillä Libyan valtio on niin kaoottinen, että kunnon kumppania ei tahdo löytyä.
Uhkana valtavat transit-leirit
Libya-suunnitelman kauniina tavoitteena on se, että ihmiset eivät huku Välimereen, ja se on tietenkin tärkeää. Lisäksi liki 90 prosenttia keskisen Välimeren reitin tulijoista ei katsota suojelun tarpeessa oleviksi, joten turvapaikkoja heille ei olla kuitenkaan myöntämässä.
Ja asiathan pitäisi ratkaista pakolaisten lähtöalueilla, sanotaan usein.
Ulkoistaminen on silti äärimmäisen ristiriitainen ratkaisu. Se luo helposti valtavia transit-leirejä kansainvälisen lain harmaalle alueelle. Esimerkiksi Australian Nauru-saarille perustamia leirejä on kuvailtu keskitysleirimäisiksi.
Leirien asukkaiden korkeat itsemurhaluvut kertovat varsin koruttomasti siitä, miltä elämä verkkoaidan takaa näyttää.
Silti on samaan aikaan totta, että pakolaisten asema parantuu, jos he pääsevät köyhästä ja levottomasta maasta edes köyhään mutta vähän rauhallisempaan maahan. Suurin piirtein tällaiseen logiikkaan perustuu Australian Kambodza-sopimus.
Vastassa looginen umpikuja
Läntiset oikeusvaltiot ovat ajautuneet pakolaiskysymyksessä eräänlaiseen loogiseen umpikujaan. Jos ihmisiä päästää maahan, heillä pitää olla lähtökohtaisesti samat oikeudet kuin muullakin väestöllä, muu tuppaa olemaan tasavertaisuuden ja ihmisoikeuksien vastaista.
Tästähän väännettiin hiljattain Suomessakin, kun hallitus väläytti matalampaa sosiaaliturvaa turvapaikanhakijoille. Ajatus tuomittiin lähes välittömästi perustuslain vastaiseksi.
Toisaalta rajat auki plus vahva sosiaaliturva on poliittisesti mahdoton yhtälö. Valtion kassan avaaminen ulkopuolelta tulijoille on vahvan sosiaaliturvan maissa niin kallista, että kansa alkaa nopeasti äänestää vastaan ja hallitukset kaatua. Tilalle nousee uusia, kansallismielisiä hallituksia. Tätä nähdään nyt dominoreaktion tavoin eri puolilla Keski-Eurooppaa.
Ja jos taas pakolaisia yritetään ulkoistaa johonkin köyhempään maahan, kyseinen maa voi kohdella heitä huonosti ja usein kohteleekin, ja syytetyn penkille joutuu tässäkin lopulta järjestelyn maksaja eli rikkaat länsimaat.
Tämän dilemman valossa on helppo ymmärtää Euroopassa levinnyttä nationalismia ja rajat kiinni -ideologiaa.
Rajat kiinni on poliittisesti turvallinen iskulause. Kaikissa muissa vaihtoehdoissa syyllistytään varsin herkästi kansainvälisen lain rikkomisiin ja ihmisoikeuksien polkemisiin.
Eri asia on, onko lopputulos inhimillisesti katsoen oikein.
2:51
