MTV:n kirjeenvaihtaja Ukrainassa: Kauhujen vuosi – Kiovan unelmista tuli painajaisia

Kiinan kirjeenvaihtajana seurasin tämän maan tapahtumia sivusta, enkä tajunnut välillä kunnolla mitä eroa Venäjällä ja Ukrainalla edes oikeastaan oli. Muistan lukeneeni kirjoituksia Mustanmeren laivastokysymyksestä ja katselleeni televisiosta oranssin vallankumouksen etenemistä sekä sen keulahahmon Julia Timoshenkon vangitsemista, syömälakkoa ja lopulta vapauttamista.

En arvannut tutustuvani lähemmin tähän eurooppalaiseen 45 miljoonan asukkaan maahan sodan kautta lähes kolme vuosikymmentä myöhemmin.

Kiova, Luhansk, Donetsk, Kramatorsk, Sloviansk, Harkova, Popasana, Vuglerisk, Artemivsk, Simferopol, Sevastopol ja Jalta ja monet muut kaupungit, joita en edes enää muista, ovat tulleet vuoden aikana tutuiksi enemmänkin epämiellyttävissä merkeissä kuin maailmaa avartavina kulttuurikokemuksina. Välillä on ollut tukaliakin paikkoja, eikä kaikista paikoista ole järin onnellisia muistoja.

Kaukaisimmilta tuntuvat nyt muistot marraskuulta 2013, kun mummot vielä tarjoilivat teetä ja voileipiä Kiovan Maidanin aukiolla. Ilmassa oli sakea kuminpolton savu, Eurooppa-liput liehuivat ja mielenosoittajat lämmittelivät tynnyrinuotioilla. Tunnelma oli vielä luottavainen kumiluodeista ja kyynelkaasusta huolimatta. Joitakin nuoria miehiä oli vangittu ja pahoinpidelty.

Eräs muisto vähän myöhemmin samoilta paikoilta liittyy nuoreen pianistityttöön, Antuanetta Mishtsenkoon, joka soitti pianoa Maidanin barrikadeilla. Chopinin vallankumousetydi soi kumiluotien paukkeessa ja polttopullojen loisteessa omituisen kauniina ja koskettavana. Se sai aikaan pienimuotoisen rauhanliikkeen, johon muutkin Kiovan musiikkiakatemian pianistit liittyivät.

Toisenlainen muisto, joka on jäänyt rajumpana mieleen, on helmikuun 20. päivältä 2014. Tuona verisenä torstaina mielenosoittajia alettiin ampua kovilla. Toistakymmentä kuollutta nuorta miestä kuljetettiin Maidanin sivukadun keräyspaikalle tunnistettaviksi, numeroitaviksi ja siunattaviksi.

Kaikkiaan tämän verisen päivän aikana kuoli noin 100 ja loukkaantui 600 ihmistä. Näky oli kammottava.

Parin päivän päästä Ukrainan parlamentti syrjäytti presidentti Viktor Janukovitsin ja hän pakeni Kiovasta Krimille. Pian Venäjälle myönteinen aseistautunut joukko valtasi Simferopolissa parlamentin ja Venäjän armeijan joukot ottivat haltuunsa kaksi lentokenttää Krimillä.

Simferopolissa tapasin paljon näitä "mykkiä" vihreitä sotilaita. He eivät suostuneet sanomaan mistä he ovat tuleet ja kuka heidät on lähettänyt. Paikallisille oli selvää, että he olivat venäläisiä eivätkä naapurikylien poikia.

Putinin kuvan piti olla vähintään kaksi kertaa päivässä tv-lähetyksissä.

Krimillä asuvat tataarit olivat huolissaan tulevaisuudestaan. Stalinin karkoitukset Keski-Aasiaan 1940-luvulla olivat heillä vielä hyvässä muistissa. He kertoivat, että tataarien median oli pakko alkaa vastedes julkaista ainoastaan positiivisia uutisia Krimiltä ja Putinin kuvan piti olla vähintään kaksi kertaa päivässä tv-lähetyksissä.

Huhtikuun puolivälissä Donetskissa alueparlamenttitalon vallannut kapinajohtaja heilutteli metsästysveistään ja arvosteli Suomea sen suhtautumisesta Ukrainan tilanteeseen. Haastattelun hän antoi tuhrittuaan ensin naamansa mustalla mönjällä ja vaadittuaan, ettei sanaakaan hänen puheistaan leikata pois. Haastattelun lopuksi hän tarjosi taskustaan omenan.

Muistan myös ne monet sairaalat, joissa loukkaantuneita siviilejä ja lopen uupuneita sotilaita hoidettiin. Mieleen ovat jääneet myös monet matkat avustustyöntekijöiden kyydeissä, lukuisat tarkistuspisteet autioiden teiden varsilla ja Zoloten kylän etulinjan miehet poteroissaan teetä tarjoamassa.

Pääsy Slovjanskin kaupunkiin heti sen takaisinvaltauksen jälkeen oli kuin suoraan elokuvasta.

Vuosi on kulunut ja monet kyselevät, milloin tämä kaikki päättyy ja miten? Toinen tulitaukosopimus ei tätä kirjoitettaessa ole pitänyt ja näyttää entistä enemmän siltä, että kapina-alueet jähmettyvät Transnistrian tapaiseksi jäätyneeksi konfliktiksi.

Venäjän tukemat separatistit ovat voimansa tunnossa vallattuaan lisää alueita, eikä heillä ole aikomustakaan palauttaa niitä takaisin. Presidentti Petro Poroshenko on toistuvasti pyytänyt aseapua länsimailta.

"Tätä sotaa ei voiteta eikä rauhantilaa palauteta pelkästään huovilla", hän totesi Yhdysvaltain kongressissa muutama kuukausi sitten ironisesti.