Berliinin muurin murtuminen marraskuussa vuonna 1989 näytti lopulliselta onnenpotkulta Saksan, Euroopan ja koko kansainvälisen yhteisön kannalta. Ei näytä enää.
25 vuotta myöhemmin rajattoman riemun tilalla on hämmentävän paljon tyytymättömyyttä, epäluuloa, epäluottamusta ja jopa sodan pelkoa.
Muurin murtuminen toi Eurooppaan muutamassa vuodessa ennennäkemättömän määrän vapautta. Itä-Saksassa ihmisten alistamiseen ja loputtomaan syynäämiseen perustunut totalitäärinen kokeilu päättyi. Saksat yhdistyivät lokakuussa 1990.
Samaan aikaan kommunistiset diktatuurit Neuvostoliiton satelliittivaltioissa murenivat yksi toisensa jälkeen. Vuoden 1991 lopussa Neuvostoliitto lakkasi olemasta.
Historia ei tunne vastaavaa vyörytystä. Onnen, ilon ja riemun purkaukset olivat vähintäänkin perusteltuja. Kahleiden katkeaminen ja huikea yliannos vapautta aiheutti kuitenkin myös paljon pahoinvointia ja jälkitauteja, joihin Eurooppa ei ole löytänyt kunnollisia lääkkeitä.
Muurin murtumisen jälkeinen neljännesvuosisata on lisännyt taloudellista hyvinvointia sekä Saksassa että koko Euroopassa. Kiistatta. Ja kiistatta iso osa kunniasta kuuluu Euroopan unionille, joka on laajentunut itään ja ottanut käyttöön yhteisvaluutta euron.
Mutta tie ei ole ollut tasainen. Päinvastoin. EU on rämpinyt kriisistä toiseen. Jokaisen kriisin yhteydessä on ennustettu, että unioni hajoaa. Solmuja on aukaistu lisäämällä yhdentymistä kansalaisten kasvavasta vastustuksesta huolimatta.
Jugoslavian konfliktin jälkeen vahvistettiin yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa – olemattoman vähän, mutta kuitenkin. Oli pakko. Erityisesti Balkanin sodan alkuvuosina EU oli säälittävän voimaton.
Itälaajentumisen jälkimainingeissa puhallettiin uutta henkeä EU:n perussopimuksiin, jotta entistä suurempi ja heterogeenisempi unioni säilyisi toimintakykyisenä. Uudesta hengestä voidaan olla montaa mieltä, mutta unioni ei halvaantunut.
Kansainvälisen finanssikriisin ja sitä seuranneen euroalueen velkakriisin seurauksena on pyritty yhtenäistämään jäsenmaiden talouspolitiikkaa. Vakaussopimuksen pykäliä on kiristetty. Niiden noudattaminen on vain ollut puolivillaista ja taloudellisen unionin edellyttämän poliittisen unionin vahvistaminen on jäänyt puolitiehen.
Jokainen yhdentymisaskel on ollut edellistä vaikeampi. Mitä enemmän valtaa on siirretty tai edes yritetty siirtää jäsenmaiden pääkaupungeista Brysseliin, sitä suuremmaksi on kasvanut epäluulo ja epäluottamus jäsenmaiden, Brysselin keskushallinnon, kansallisten päättäjien ja EU-kansalaisten välillä.
Kun muurin murtumisesta on kulunut 25 vuotta ja velkakriisi on ravistellut rahaliittoa viisi vuotta, näyttää pahasti siltä, että yhdentymisen lisäämiseen ei usko enää kukaan. Uskon puutteen vuoksi kunnianhimoisista tavoitteista on joko luovuttu tai niitä on loivennettu.
Isojen ongelmien ratkaisemisessa on palattu suurten jäsenmaiden kompromissimyllytykseen, jossa parhaatkin päätökset vesittyvät vääjäämättä. Paljon puhuttu pankkiunioni on tästä paraatiesimerkki. Brysselin keskushallinto puolestaan purkaa energiansa lillukanvarsien lajittelemiseen ja ärsyttää näin EU-vastaisia populisteja.
Pahin Berliinin muurin murtumisen kielteisistä jälkiväristyksistä on Venäjän presidentin Vladimir Putinin masinoima laajentumishaluinen nationalismi. Putinille ja hänen esikunnalleen Neuvostoliiton hajoaminen oli katastrofi. Tätä historiallista virhettä Kremlin isäntä yrittää korjata kovin ottein.
90-luvun alun vapaushuumassa uskottiin, että kovien otteiden aika on ohi. Ei uskota enää. Nyt pelätään aseellista konfliktia ja Moskova lietsoo näitä pelkoja avoimesti.
Erityisesti Britanniassa ja Ranskassa kauhisteltiin 25 vuotta sitten, että yhdistyneestä Saksasta tulee taloudellisesti liian ylivoimainen ja että valta EU:ssa siirtyy vääjäämättä Berliiniin. Juuri näin on käynyt, mutta toistaiseksi Saksa on käyttänyt valtaansa ja kantanut vallan mukanaan tuomaa vastuuta vastahakoisesti.
Tämä koskee sekä taloutta että ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Euroalueen talousongelmien ratkaisemiseen tarvitaan Saksan rahoja eikä Venäjän ja Euroopan välinen konflikti laukea järkevästi, jos Berliinin hallitus ei hyödynnä taloudellista mahtiasemaansa aktiivisemmin ja agressiivisemmin.
Suurin osa Saksan poliittisesta eliitistä olisi ehkä valmis käyttämään valtaa ja kantamaan vastuuta myös kansainvälisesti, mutta kansan enemmistö haraa vastaan. Berliinin muurin murtuminen ei ainakaan vielä – 25 vuotta rajattoman riemun jälkeen – ole riittävästi keventänyt lähihistorian raskasta taakkaa.