Näkökulma: Vuoden urheilija -valinnan järjettömyys tiivistyy Iivo Niskaseen ja Kalle Rovanperään – 20 vuotta vanha esimerkki osoittaa, kuka jää nuolemaan näppejään

Vuodesta 1947 lähtien myönnetty kunniamaininta on jo nimensäkin vuoksi vaikea pala purtavaksi. Erilaiset saavutukset näyttäytyvät hyvin eri valossa riippuen siitä, mitä haluaa painottaa.

VUODEN urheilijaa mietittäessä asiat on vielä suhteellisen helppo yksinkertaistaa.

Edellä mainituista esimerkkiurheilijoista Niskanen saavutti Pekingissä kolme olympiamitaliaan 11 päivän aikana. Urakka oli ohi vuoden 47. päivänä. Mitalit tuoneet kahdeksan erillistä kilpailusuoritusta koostuivat yhteensä 53,8 kilometristä, ja Niskasella kului suoritusten tekemiseen aikaa 2 tuntia 15 minuuttia 27 sekuntia ja kaksi kymmenystä.

Rovanperän tapauksessa 203 ek-startin mestaruussuoritus ulottui 256 päivän ajalle, ja MM-titteli sinetöityi lopulta vuoden 275. päivänä. Takana oli 3212,2 kilometriä kilvanajoa, jonka aikana kello oli käynyt 32 tunnin 19 minuutin 57 sekunnin ja kuuden kymmenyksen edestä.

LUE MYÖS: Kommentti: Suomi-urheilun hullu ja pulmallinen vuosi – lyökö se laudalta jopa tämän käsittämättömän mestarikattauksen?

Vuoden URHEILIJASTA puhuminen käy jo huomattavasti vaikeammaksi.

Niskasen meriitit tulivat äärifyysisessä lajissa, jossa kilpailusuoritus perustuu suurelta osin siihen, mitä on tehty päiviä, viikkoja tai jopa kuukausia ennen h-hetkeä. Lihaksisto sekä hengitys- ja verenkirtoelimistö ovat kovilla, kun maailman parhaat ottavat mittaa toisistaan.

Rovanperän leipälajissa puntaroidaan erityisesti psyykkisiä ominaisuuksia, mutta myös kineettinen lahjakkuus (Timo Salosen kielellä perstuntuma), hahmottamiskyky ja silmä–käsi–jalka-koordinaatio ovat arvossaan. Toisaalta psyykkisen ja fyysisen kuormituksen yhteisvaikutuksesta ralliauton ratissakin mennään monesti anaerobiselle sykealueelle.

Näin merkittävästi toisistaan poikkeavien lajien vertailu on paitsi mahdotonta myös järjetöntä.

Käsitteenä Vuoden urheilija onkin huomattavasti enemmän kuin vain sanojensa summa, ja siksi jokainen keskusteluun osallistuva tarkastelee sitä omista lähtökohdistaan.

Moottoriurheilukansaa – ko?

Vaikka suomalaiset on yleensä mielletty moottoriurheilukansaksi, Vuoden urheilija -valinnat eivät varsinaisesti tarjoa selkänojaa tälle näkemykselle.

Kukaan tuskin on unohtanut vuonna 1982 käytyä keskustelua siitä, voiko titteliä ylipäätään myöntää moottoriurheilijalle. F1-mestari Keke Rosberg sai tuolloin vähemmän pisteitä kuin suurmäen maailmanmestari Matti Nykänen, mutta ykkösäänet ratkaisivat. Jotkut jättivät kokonaan äänestämättä, koska eivät halunneet antaa ääntään Rosbergille mutta eivät toisaalta kyenneet tätä sivuuttamaankaan.

Rosbergin lisäksi Vuoden urheilija -valintaan ovat moottoriurheilijoiden kohdalla oikeuttaneet Juha Kankkusen neljäs ja viimeinen rallin maailmanmestaruus 1993 sekä Mika Häkkisen ensimmäinen F1-mestaruus 1998.

LUE MYÖS: Rajua puhetta Esapekka Lapin uudesta tallikaverista: ”Hän yritti tuhota minut alusta alkaen”

Ensimmäisen mestaruutensa kohdalla Kankkunen jäi Vuoden urheilijaa valittaessa kuudenneksi, ja hänen edelleen kiilasi jopa MM-sarjan kakkonen Markku Alén. Tämä johtui siitä, että Alén ehti alun perin juhlia mestaruutta kymmenen päivän ajan, kunnes Kansainvälinen autoliitto mitätöi San Remo -rallin tulokset ja Kankkunen nousikin mestariksi.

Yhtä kaikki rallin MM-titteli ei perinteisesti ole ollut juuri minkään arvoinen, kun vastassa on ollut muita maailmanmestareita – olympiavoittajista puhumattakaan.

Aika kultaa muistot

Rovanperän tapauksessa rallin maailmanmestaruuden arvoa vieläpä himmentää monien silmissä se, ettei MM-sarja ole enää entisessä loistossaan; sarjaa kiertäviä autonvalmistajia on liian vähän.

Tässä vähättelyssä on toki vinha perä, mutta aika tuntuu ainakin jollain tapaa kullanneen muistot.

Vaikka MM-osakilpailun voitti tällä kaudella vain kolme eri tallia, näin oli myös vuosina 1990–98, kun lajin arvostus oli vielä Suomessakin huipussaan.

Ja kun Kankkunen palkittiin Vuoden urheilijana 1993, Toyota voitti täsmälleen saman määrän (53,8 prosenttia) osakilpailuista kuin tänä vuonna Rovanperän johdolla.

Kaikkiaan MM-sarjan 50-vuotiseen historiaan sisältyy 25 sellaista kautta, kun yksi talli on voittanut yhden kauden aikana yhtä paljon tai enemmän kuin Toyota nyt. Näistä kausista yli puolet (13) ajoittuu lajin niin sanottuun kulta-aikaan eli aikaan ennen Sébastien Loebin ja Sébastien Ogierin valtakausia. Näihin 13 kauteen sisältyvät muun muassa Audin ja Peugeot'n suoritukset legendaarisen B-ryhmän aikakaudella.

LUE MYÖS: Kalle Rovanperältä kutkuttava arvio Esapekka Lapista – "En epäile sitä hetkeäkään"

Pelkkä autonvalmistajien määrän lisäys ei automaattisesti tarkoita sitä, että kilpailu olisi kovempaa ja mielenkiintoisempaa tai voitto ja mestaruus kovemman työn takana kuin nykyisin.

B-ryhmän aikakaudella valmistajien pisteitä jaettiin parhaimmillaan lähes 20:lle eri automerkille ja kilpailujen osallistujamäärät olivat kaksinkertaisia nykyiseen verrattuna, mutta vuosina 1983–1985 voitot jakautuivat vain kuuden eri kuljettajan kesken – siis vain yhdelle enemmän kuin tänä vuonna.

Vuosina 1999–2000 MM-sarjaa kiersi täysipainoisesti peräti seitsemän eri autonvalmistajaa, ja silti molemmilla kausilla saatiin taas vain kuusi eri voittajaa.

Vuonna 2002 valmistajia oli mukana vielä kuusi, mutta tästä huolimatta Marcus Grönholm voitti mestaruuden lajihistorian suurimmalla suhteellisella piste-erolla seuraavaan. Suomessa saavutus arvostettiin Samppa Lajusen kolmen olympiavoiton ja Janne Holménin EM-kullan jälkeen Vuoden urheilija -äänestyksen kolmossijalle.

Poikkeuslahjakkuus

Vuotta myöhemmin suhteellinen ero rallin maailmanmestarin ja hopeamitalistin välillä oli historian neljänneksi pienin, ja kokonaisuutena kausi 2003 muistetaan kaikkien aikojen parhaana; sarjan kärkinelikko mahtui viimeiseen osakilpailuun lähdettäessä viiden pisteen sisään.

Voittajia tuohonkin kauteen mahtui silti vain yksi enemmän kuin tänä vuonna, ja rallia johtaneita kuljettajia oli tasan yhtä monta (9) kuin nyt 19 vuotta myöhemmin.

Osakilpailuvoittajan ja toiseksi sijoittuneen ero (0,11 sekuntia kilometrillä) oli 2003 kuitenkin lähes tuplat siihen, mitä se oli tällä kaudella (0,06). Ja silti Rovanperä onnistui Jonne Halttusen kanssa voittamaan nyt 46,2 prosenttia kauden kaikista kilpailuista; lukema, johon ovat yltäneet Loebin (2005–2010 ja 2012) ja Ogierin (2013–2016) lisäksi vain Tommi Mäkinen (1996) ja Ott Tänak (2019).

LUE MYÖS: Ott Tänak esitti kovia syytöksiä tallikaveristaan – nyt Esapekka Lappi saa saman kuskin rinnalleen: "Enemmän on kuultu negatiivista"

Kun talleja on vähän ja kilpailu voitosta tiukempaa kuin koskaan, voi perustellusti sanoa, että nykykuljettajilta vaaditaan monilta osin enemmän kuin edeltäjiltään.

Lajin globaalia asemaa ajatellen huomionarvoista on sekin, että nykykuljettajat tulevat laajemmalta alueelta kuin vuosikymmenten takaiset edeltäjänsä. Kaudella 2022 MM-sarjan osakilpailuihin osallistui kuljettajia 48 eri maasta. Vain kymmenellä kaudella 50:stä on ollut tätä enemmän kansallisuuksia – ensimmäinen niistä oli vuosi 2000.

Rovanperän poikkeuksellisuutta tässä nykykuljettajien joukossa kuvaa hyvin vertailu hänen entisiin kilpakumppaneihinsa.

Kuljettajienkin suosiman eWRC-sivuston mukaan Rovanperä ajoi ennen MM-sarjan pääluokkaan nousemista kilpaa yli 450:tä kuljettajaa vastaan samassa luokassa tai muuten vertailukelpoisella kalustolla keskenään.

Näistä kuljettajista vain kolme on onnistunut voittanut edes yksittäisen MM-rallin, ja hekin tekivät sen ennen kuin Rovanperä oli ajanut ensimmäistäkään MM-osakilpailua; Petter Solbergin 13 voitosta viimeisin tuli 2005, Mads Östbergin ainokainen tuli 2012 ja Hayden Paddonin 2016.

Mielipiteistä kiistellään, faktoista ei

Isossa kuvassa on täysin yhdentekevää, kuka Vuoden urheilijaksi lopulta valitaan. Keskustelu aiheen ympärillä on urheilukulttuurin kannalta kuitenkin aidosti arvokasta.

Mielipiteistä voi, saa ja pitääkin kiistellä – kunhan sen tekee asiallisesti. Pitkän ja ansiokkaan uran ohjeistamispäällikkönä tehnyttä Jaakko Parantaista mukaillen: urheilu tykkää, että siitä puhutaan.

Ja kävi niin tai näin, upean suomalaisvuoden päätteeksi valinta kuin valinta on ansaittu.

Ei 2022 ehkä mikään 1999 ollut, mutta on tämä titteli joskus halvemmallakin mennyt jakoon.