Mikkeliläinen Pauliina Hukkanen, 44, tapasi isänsä ensimmäisen kerran 35-vuotiaana. Tapaamista edelsi sattumustentäyteinen etsintätyö ja pitkällinen itsetutkiskelu. Nyt Hukkanen on kiitollinen siitä, että tarttui yhdeksän vuotta sitten puhelimeen.
Näyttelijä ja yrittäjä Pauliina Hukkanen raottaa iloisena omistamansa teatteriravintola ILOn ulko-ovea ja toivottaa vieraansa lämpimästi tervetulleeksi Mikkeliin. Sisällä ravintolassa on kotoisa tunnelma, ja seinälle ripustetut maalaukset täydentävät omistajan pirskahtelevaa persoonaa.
Kun Hukkanen katsoo ravintolan tyhjää näyttämöä, nauravainen nainen herkistyy.
– Isä olisi niin tykännyt olla täällä ja vetää showta, mutta ei hän koskaan kerennyt.
Vaikka näyttämö ammottaa tyhjyyttään, ravintolan puolella raikaa bulgarialainen rytmi. Hukkanen on kaivanut esiin puhelimen, jonka ruudulla harmaantunut pianisti soittaa vauhdikasta sävelmää. Kun kappale loppuu, Hukkanen kuivaa kyyneleet ja laskee puhelimen baaritiskille.
– On vaan niin kova ikävä.
”Ei sitä kaipaa sellaista, mitä ei ole koskaan ollut”
Hukkanen kasvoi lapsuutensa ja nuoruutensa äitinsä, mummonsa ja enonsa kanssa Etelä-Savossa sijaitsevassa pienessä Juvan kunnassa. Elämä oli kyllästetty rakastavilla ihmisillä, vaikka ainoan lapsen sydämessä olikin isän kokoinen aukko.
Perheessä isästä ei puhuttu koskaan, eikä Hukkanen halunnut vaivata huonossa kunnossa olevaa äitiään kyselyillä.
– Ei kukaan sitä kieltänyt. Olin vain kasvanut siihen, että isää ei ole ja siitä ei tarvitse puhua. Se oli meidän normaali.
Juttu jatkuu kuvien jälkeen...
Pauliinan luokkakuvat ensimmäiseltä ja yhdeksänneltä luokalta.
Koulussa sen sijaan ei ihmettelyltä vältytty. Temperamenttista tyttöä ärsytti, kun uusien luokkatovereiden tullessa alkoivat samat kysymykset. Miten voi olla, että ei ole isää? Onko se kuollut?
– Oli vaan pakko vastata, että en minä tiedä. Siinä kaverit sitten ihmettelivät, että miten on mahdollista, että ei tiedä. Yritin aina luikerrella ja vaihtaa aihetta. Ei sitä kaipaa sellaista, mitä ei ole koskaan ollut.
Hän muistaa edelleen sen yhden kerran, kun otti asian esille äitinsä kanssa. Televisiossa oli juuri menossa dokumentti koeputkilapsista.
– Kysyin, että olenko koeputkilapsi. Äiti alkoi nauramaan ja sanoi, että et ole.
Keskustelu jäi siihen.
Äidin kuolema toi isän kaipuun
Elämä otti uuden suunnan, kun Hukkasen äiti kuoli pitkällisen sairauden uuvuttamana tyttären ollessa 15-vuotias. Surutyön keskellä hän alkoi ensimmäisen kerran todella kaivata vastauksia.
Äidin ystäviltä ja sukulaisilta asiasta kysyminen kuitenkin tuntui vielä liian suurelta harppaukselta, joten hän etsi johtolankoja isästään virallisia teitä pitkin. Seinä tuli kuitenkin pian vastaan.
– Ajattelin, että antaa sitten olla. Oon pärjännyt tähänkin asti ilman isää, niin kyllä mä pärjään tästä eteenkinpäin.
Hukkanen sysäsi isän kaipuun pois mielestään vuosiksi. Vasta, kun hän sai omia lapsia, nousi tarve oman tarinan selvittämisestä taas pinnalle.
Vastausten saaminen myös pelotti. Entä jos äiti onkin raiskattu tai isä onkin juoppohullu? Kannattaako hyvää mennä rikkomaan, kun on tähänkin asti selvitty?
Sisällä kuitenkin kalvoi tunne, että jotain puuttui, ja 35-vuotiaana Hukkanen lähestyi läheistä sukulaista.
Hän ei tiennyt mitään muuta kuin hänen nimensä, ja että isäni on bulgarialainen pianisti.
”Jos toi ei ole sun isä, niin ei kukaan”
Yhdentoista päivän päästä siitä, kun Hukkanen sai tietää isänsä nimen, hän jo istui helsinkiläisessä kapakassa.
Hän oli sopinut muusikon kanssa tulevansa paikalle, sillä näyttelijänä toimiva Hukkanen etsi itselleen säestäjää. Todellisuudessa hän uskoi pianistin olevan hänen isänsä.
– Mä muistan aina, kun kävelin sinne lasteni isän kanssa. Iskä oli siinä terassilla ja veti ihan mahtavaa showta. Mun lasteni isä sanoi, että jos toi ei ole sun iskä niin ei kukaan.
Kun Hukkanen näki isänsä räiskyvän esityksen, hän ymmärsi myös enemmän itsestään.
– Mä, kun olen temperamenttinen, räiskyvä, avoin ja puhelias. Sellainen ei ehkä niin tyypillinen suomalainen. Siellä mulle tuli tunne, että vuori lähti hartioilta pois. Musta tuli kokonainen.
Pauliinan isä sävelsi tyttärelleen kappaleen, jossa kuulee bulgarialaisen rytmin. Sävellys tullaan kuulemaan Pauliinan suunnitteilla olevassa juhlanäytelmässä.
Väliajalla pianisti istui Hukkasen pöytään. He juttelivat säestyskeikasta, musiikista ja lapsista. Pianisti näytti seurueelle kuvia lapsistaan. Hukkanen muistaa edelleen sen tunteen, kun näki kuvan siskostaan.
– Se oli, kun olisin katsonut itseäni nuorena. Se tunne oli ihan käsittämätön.
Yhdellä istumalla ainoana lapsena kasvanut Hukkanen sai elämäänsä sekä isän että neljä sisarusta. Kun puheeksi tuli vielä pianistin ensimmäiset keikat Juvalla vuonna 1975, Hukkanen tiesi, että hän todella istuu samassa pöydässä isänsä kanssa.
Oli kuitenkin vasta puoliaika, eikä Hukkanen halunnut järkyttää pianistia uutispommilla. Eihän hän edes tiennyt, kuinka isä suhtautuisi. Hän kysyikin, josko he voisivat jatkaa jutustelua esityksen jälkeen.
– Isä oli, että ei käy. Hänellä on vaimo ja ystävät mukana, ja he lähtevät heti keikan jälkeen kotiin. Ei siinä auttanut, kun sanoa moikat ja jättää asia kertomatta.
”Sinä olet isäni”
Viikon päästä ensimmäisestä tapaamisesta Hukkanen ajoi kohti Naantalin kylpylää. Tuolloin Imatran kesäteatterissa näytellyt Hukkanen oli ottanut harjoituksista vapaata mennäkseen isänsä keikalle kertomaan asian.
Vaikka Hukkanen oli kokenut elämässään monet jännittävät paikat ja esiintymiset, ei ne vetänyt vertoja tunteelle, joka kasvoi kasvamistaan automatkan aikana.
– Kun pääsin hotellille, mä oksensin ja pesin kylmällä vedellä kasvoja. Pulssi oli aivan tähtitieteellinen.
Jotenkin Hukkanen sai kuitenkin itsensä raahattua Naantalin kylpylään, jossa isän esiintyminen oli päättymässä. Hukkanen päätti, että kertoo asian vasta, kun pianon kansi on sulkeutunut.
Lue myös: Liikuttava jälleennäkeminen: Isä tapasi tyttärensä uudelleen 24 vuoden eron jälkeen
Keikan jälkeen Hukkanen meni isänsä eteen ja pyysi häntä istumaan alas. Hämmentynyt mies istuutui Hukkasta vastapäätä.
– Sitten sanoin äitini nimen ja kysyin, että tuoko tämä nimi mitään mieleen.
Isä ryysti drinkkiään ja pohti. Ei tuonut.
– Sitten seuraavaksi sanoin, että kyseessä on äitini, ja sinä olet isäni.
Hukkanen muistaa aina isänsä teevadin kokoisiksi laajentuneet silmät ja pitkän hiljaisuuden.
– Sanoin, että hänen ei ole pakko hyväksyä mua, mutta tieto siitä, kuka isäni on, on mulle tärkeä. Halusin tietää, mistä palasista mut on tehty.
Hukkanen oli valmistellut tapaamista varten kirjeen, jota piti kädessään. Jos isä kieltäisi kaiken, olisi hänellä mukanaan kirje, jossa kertoo elämästään ja kaipuustaan isään.
Torjumisen sijaan isä halasi tytärtään.
– Sitten me vaan halattiin ja itkettiin molemmat.
Kuusi yhteistä vuotta
Hukkanen kaivaa teatteriravintolan takahuoneesta isältä saamiaan tavaroita kuvauksia varten. Pöydälle pinotaan seinäryijy, teatterinaamiot ja useampi piirros isästä. Ravintolan seinällä roikkuu taulu, jonka isä osti tyttärelleen yhteisellä Bulgarian-matkalla.
– Oli ihana mennä yhtenäkin iltana illalliselle ja olla siellä hänen ystävien kanssa. Ja jos ymmärsin oikein, niin isä oli oikein ylpeänä kertonut kavereilleen, että nyt hänellä on tällainen uusi tytär.
Tavaroiden kaivelu saa Hukkasen hymyilemään ja muistelemaan yhteisiä hetkiä. Kaipuu kuitenkin iskee pian.
Kuuden vuoden yhteinen taival loppui kolme vuotta sitten, kun Hukkasen isä menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen.
– Se oli niin hirveä shokki. Aivan tajuton pommi. Vastahan meidän yhteinen matka alkoi.
Hukkanen oli kuoleman jälkeen risteyskohdassa. Katkeroituako menetyksestä vai vaalia yhteisiä muistoja.
– Onneksi en katkeroitunut. Olen kiitollinen siitä, että sain tuntea hänet kuusi vuotta. Hän oli minulle sen kuusi vuotta ihan oikea iskä.
Ensi vuonna Hukkanen viettää taiteilijajuhlaa, kun takana on 25 vuotta ammattinäyttelijänä. Silloin hän esittää omaelämänkerrallisen monologinäytelmän, joka kantaa työnimeä Kokonainen.
Tuolloin kuullaan myös sävelmä, jonka eräs bulgarialainen pianisti sävelsi aikuiselle tyttärelleen.