Helsinkiläinen Pirkko Fihlman, 83, joutui sotalapseksi Ruotsiin veljensä kanssa, kun hän oli vasta 4-vuotias. Paluu kotimaahan tuntuikin rajulta suomen kielen unohtaneelle tytölle.
Pirkko Fihlman istuu rollaattorinsa päällä kotitalonsa edessä Helsingin Oulunkylässä ja katsoo, kuinka naapuruston lapset leikkivät vähän matkan päässä. Jokainen ohimenevä lapsi nyökkää kohteliaasti Fihlmanille, joka vastaa takaisin lempeällä hymyllä.
Tänä äitienpäivänä Fihlman on yksi Suomen Valkoisen Ruusun mitalin saaneista äideistä. Kolmen oman lapsen ja kahdeksan lapsenlapsen isoäiti syntyi Sortavalassa muutama vuosi ennen talvisodan syttymistä.
Kun jatkosota syttyi 1941, Fihlman ja hänen veljensä lähetettiin Ruotsiin turvaan.
– Meidän piti ensin matkustaa junalla Haaparannalle. Matka oli pitkä ja monilla lapsilla oli täitä ja lapamatoja, Fihlman muistelee evakkomatkaansa.
Lue myös: Äitienpäivän keksijä alkoi vihata päivää itse
Hän päätyi vanhan pariskunnan luo Solbackaan. Lapseton pariskunta oli hyvin uskollinen ja piti tiukkaa kuria. Kodin piti aina olla siisti ja jokaiselle päivälle oli omat askareet, jotka tuli tehdä mukisematta.
Kahden maan välissä
Paluu oman perheen luo Suomeen ei ollutkaan niin helppoa kuin voisi kuvitella. Ruotsissa arki oli turvallista, sillä koti oli puhdas ja Fihlmanilla oli jopa oma huone.
Suomessa vuorostaan tilaa oli kotona vähän ja elämä oli vaatimattomampaa. Muutamassa vuodessa suomen kielikin oli unohtunut.
– Huusin vanhemmilleni haluavani takaisin Ruotsiin.
Lue myös: Taaperon äidin avoin tilitys vanhemmuudesta ja ihmissuhteista: ”En aio pyytää sitä anteeksi”
Varsinkin äitiä tyttären sanat koskivat. Fihlman kuvailee, että hänen ja äitinsä välillä oli seinä, jota oli vaikea kiertää. Hän kaipasi kannustusta äidiltään, jota tämä ei kuitenkaan antanut.
–Äiti vain tuhahti, ettei hän ylpeile lapsillaan. Ymmärrän toki jälkeenpäin, että se oli siihen aikaan tapa sanoa niin, Fihlman pohtii.
Perhe muuttaa Jerusalemiin
Ensimmäisen lapsensa Fihlman sai aviomiehensä Ension kanssa vuonna 1962, kun parille syntyi Petri-poika. Esikoistaan odottaessa, Fihlman oli töissä nuorisotyöntekijänä Helsingin kaupungilla. Myöhemmin perhe kasvoi vielä kahdella lapsella, Pirjetalla ja Pertulla.
Ension työt YK:n valvontatehtävissä veivät perheen muutamaksi vuodeksi Jerusalemiin Israeliin 70-luvun alkupuolella. Kun lapset opiskelivat englanninkielisessä koulussa, äiti keskittyi vapaaehtoistyöhön sokeiden tyttöjen koulussa.
Lue myös: Lapset halusivat nähdä vastasyntyneen veljensä – tulivat tervehtimään turvallisen etäisyyden päähän: "Se oli suloista"
Fihlman sanoo edelleen olevansa kiitollinen, miten sopeutuvaisia hänen lapsensa ovat aina olleet.
– Kun asuimme Jerusalemissa, tyttäreni oli 7-vuotias ja hän tuli ensimmäisinä päivinä kotiin itku silmissä, koska ei ymmärtänyt englantia. Parissa kuukaudessa hän kuitenkin oppi puhumaan sujuvasti, Fihlman muistelee nauraen.
Yhteinen sävel löytyi lopulta
Äidille ja tyttärelle tuli välirikko aikuisiällä, etteivät he puhuneet toisilleen vuoteen. Syy riitaan oli teerasia.
– Molemmat olimme ostaneet teepaketin ja emme sitten päässeet yhteisymmärrykseen, kumman rasiasta nyt sitten teetä otetaan. Asia oli aivan mitätön, mutta se vain katkaisi kamelin selän, Fihlman nauraa muistellessaan sattunutta.
Lue myös: Sotalapsi löysi äitinsä 71 vuoden jälkeen: ”En olisi ikinä uskonut, että pääsen halaamaan häntä”
Ensimmäinen puhelinsoitto riidan jälkeen toi kaksikon lähemmäksi toisiaan kuin ikinä aikaisemmin.
– Sanoin äidilleni, että haluan mieluummin olla hyvä ystävä kuin aina se tuhma tytär.
Vapaa-ajallaan Fihlman harrastaa karjalaisten itkuvirsien sanoittamista ja laulamista. Laulu on ollut terapeuttinen keino käsitellä omaa äitisuhdettaan.
Fihlman kuvailee äitiään vahvaluonteiseksi naiseksi, joka oli oppinut tekemään elämänsä aikana kovasti töitä. Viimeisinä elinvuosinaan äiti turvautui tyttäreensä. He saivat purkaa tuntojaan toisilleen ja käydä läpi heidän suhdettaan.
– Oman äidin hoitaminen loppuun saakka on ollut arvokas asia minulle, Fihlman toteaa.
Äidin valokuva onkin kehystettynä kirjahyllyssä, mikä notkuu muistoja vuosien varrelta.