Pojan syöpä vei Sanna Kiisken voimat – avautui synkistä ajoista Ylellä: "Mietin, että olisi parempi, jos minua ei olisi"

Sanna Kiisken viisivuotias esikoispoika sairastui harvinaiseen imusolmukesyöpään marraskuussa 2013, juuri ennen Kiisken kuopuksen syntymää. Syöpä saatiin kukistettua syksyllä 2015, mutta sairaus ja sytostaattihoidot jättivät poikaan jälkensä.

Kiiski huomasi olevansa erityislapsen äiti ja omaishoitaja. Pojalla on haasteita muun muassa puheen tuottamisessa ja motoriikassa.

– Sytostaatit vaikuttivat Beniin niin, että hän ei pystynyt kävelemään. Onneksi kävelykyky palautui. Vuosi sitten hän juoksi vielä kuin Forrest Gump, tosi hassun näköisesti. Tällä hetkellä hän on päiväkodissa avustajan kanssa, Kiiski kertoi eilen Marja Hintikka Live -ohjelmassa.

– Pari kertaa vuodessa istumme asiantuntijoiden edessä kuulemassa, miten lapsi on kehittynyt ja miten häntä pitäisi seuraavaksi kuntouttaa. Ja niiden asioiden lukeminen papereista, sen, miten paljon hän on jäljessä ikäluokkansa lapsia. Nämä asiat ottavat koville. Meidän Ben on tosi cool ja hurmaava. Hän ei välitä näistä asioista, mutta äidin sydämeen sattuu.

Kiiski kuvailee perhettään "tavisperheeksi". Erityisperheet haluavat nimenomaan, että heitä kohdellaan samoin kuin tavallisiakin perheitä.

– Meillä on tiettyjä haasteita, mutta ne ovat osa meidän elämäämme. Ei sitä ole aikaa ajatella, että miten erityisiä tässä nyt ollaan. Meillä on kaksi tyttöä, jotka eivät ole saaneet mitään diagnoosia. Beniä kohdellaan meillä samoin kuin muita lapsia.

Sanna Kiiski puhui myös synkistä tunteistaan pojan sairastuttua syöpään.

– Se tunne vatsassa, kipu, tunne, että putoaa johonkin. Sitten tajuaa, että elämä jatkuu. Meille syntyi samassa rytäkässä kolmas lapsi. Kaksi vuotta meni hoitojen parissa ja sen jälkeen voimat loppuivat. Sitten tuli olo, että syövän olisi kestänyt, mutta se kaikki muu. Mietin, että voisinko palauttaa lapsen lastenklinikalle ja sanoa, että tämä meni päin persettä tämä juttu.

– Mietin kaikki vaihtoehdot. Mietin silloin, että olisi kaikille parempi, jos minua ei olisi. Että en jaksa. Mutta sitten tajusin, että minun hautajaisissani mieheni olisi niin vihainen, että hän iskisi arkun kannen rikki lapiolla, koska jätin hänet yksin. Tajusin, että minun on ryhdistäydyttävä, olin missannut nuorimman lapsen elämästä kaksi vuotta, kun olin keskittynyt vain siihen, että poikani paranee, Kiiski kertoi ohjelmassa liikuttuneena.