Rauhanturvaajien palveluksen jälkeinen tukeminen on tärkeää, sillä kriisinhallintatehtävien tuoma stressi saattaa purkautua vasta vuosien päästä kotiutumisen jälkeen.
Yhdysvalloissa Texasin Fort Hoodin tukikohdassa sattui ampumavälikohtaus, jossa neljä ihmistä sai surmansa ja ainakin 16 haavoittui. Sotilastukikohdan komentajan mukaan Irakissa vuonna 2011 palvelleella ampujalla oli mielenterveyteen liittyviä ongelmia. Tällä hetkellä ei voida sanoa, oliko Irakin kriisinhallintatehtävillä vaikutusta tapahtuneeseen.
Kriisinhallintatehtävissä palvelleita sotilaita huomioidaan vähän kotiutumisen jälkeen. Tilanne Suomessa on parempi kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin palveluksen jälkipuintia ei juurikaan ollut.
– Palvelin Afganistanissa vuosina 2006-07 ja silloin tilanne ei ollut minkäänlainen. Kotiuduin Porin lentokentälle, joka oli täysin autio sitten, kun kaikki olivat lähteneet koteihinsa. Se jäi siihen, toimittaja Tuomas Muraja muistelee.
Nykyään kotiutuville rauhanturvaajille järjestetään Suomessa kaksipäiväinen kotiuttamistilaisuus, jossa käydään läpi niin negatiivisia kuin positiivisia kokemuksia kriisinhallintatehtävien ajalta, keskustellaan tehtävien tuomasta stressistä sekä rauhanturvaajan että heidän läheistensä näkökulmasta sekä pohditaan, miten kriisinhallintatehtävien aiheuttama stressi huomataan ja miten sitä hoidetaan.
Vaikka käytäntö on tarpeellinen kotiutuvalle rauhanturvaajalle, Muraja pitää sitä riittämättömänä. Kriisinhallintatehtävissä palvelleella – niin miehellä kuin naisella – on vaikeuksia hakea itse apua. Murajan mukaan apu tulisi järjestää niin, että kynnys avunhakuun madaltuisi ja kotiutuvien palveluksen jälkeistä elämää pystyttäisiin jollain tapaa tarkkailemaan.
– Meillä on monta kriisinhallintaoperaatioista palannutta sotilasta, jotka ovat yksin kotonaan, ja usein heillä on metsästysaseita kaapissaan. On olemassa riski, että he päättävät lähteä niin sanotusti äänestämään katolta aseillaan. Minua huolettaa, että he (kotiutuneet rauhanturvaajat) tekevät itselleen jotain, mutta toki pitää muistaa, että kriisinhallintatehtävistä kotiutunut voi olla vaaraksi yhteiskunnalle, jos häntä ei hoideta kotiutumisen jälkeen, Muraja muistuttaa.
Suomalaisia ISAF:n rauhanturvaajia vartiossa Sholgaran kylässä Balkin maakunnassa Afganistanissa 2. helmikuuta 2013.
Valvojasta sotatantereelle
Rauhanturvaaminen on muuttunut perinteisistä tehtävistä vaativaan kriisinhallintaan. Aiemmin rauhanturvaajat menivät kahden maan väliin aseettomalle vyöhykkeelle ja valvoivat, että sovituista säännöistä pidetään kiinni. Nykyään rauhanturvaajat menevät pahimmassa tapauksessa keskelle sotaa ja ovat itse iskun kohteena.
Rauhanturvaajat joutuvat palveluksensa aikana kohtaamaan eriasteisia stressaavia kokemuksia. Palvelusstressi, raskaat ja vaaralliset työtehtävät kuormittavat rauhanturvaajien henkistä puolta. Vaativammat tehtävät tuovat mukanaan paljon läheltä piti -tilanteita ja ovat jopa hengenvaarallisia. Tuhansien kilometrien välimatkat, koti-ikävä, muuttuvat tilanteet koti-Suomessa ja sosiaaliseen elämään liittyvät asiat aiheuttavat jatkuvaa stressiä niin rauhanturvaajalle kuin tämän läheisille.
– Esimerkiksi Afganistanissa ja Libanonissa pystyy tällä hetkellä mennä leirin ulkopuolelle vain, jos kyseessä on operatiivinen tehtävä, eli niin sanotusti vapaa-ajalla täytyy olla leirin aidatun alueen sisällä. Rajoitettu liikkuminen voi olla hyvin stressaava tekijä, projektipäällikkö Hannu Piispanen kertoo.
Mikä on tilanne tällä hetkellä?
Rauhanturvaajaliitto on ajanut rauhanturvaajien kotiutumisen jälkeistä tukemista jo 1990-luvun alusta alkaen, mutta asiaan on puututtu vasta vuoden 2008 jälkeen. Tuen saaminen jää oikeastaan rauhanturvaajan omaksi huoleksi, sillä kaksipäiväisen kotiutumistilaisuuden jälkeen avun hakeminen on rauhanturvaajien omalla vastuulla.
Hannu Piispanen toimii Rauhanturvaajat vertaisina - Tukea kotona ja kaukana -projekti 2013–2016:n projektipäällikkönä. Kyseessä on Rauhanturvaajaliitto ry:n hallinnoima projekti, joka sai rahoituksen toimintaansa Raha-automaattiyhdistykseltä vuonna 2013.
Projektin tarkoituksena on kehittää vertaistukea eri muodoissa niin entisille kuin nykyisillekin rauhanturvaajille ja heidän läheisilleen. Projekti kouluttaa vapaaehtoisia vertaistukihenkilöitä vertaistuen antamiseen, esimerkiksi puhelimitse. Projekti järjestää jäsenyhdistyksien alueella vertaistapaamisia ja -tapahtumia sekä palveluksenpurkuviikonloppuja.
Oikeanlaista tukea on kuitenkin vaikea järjestää, sillä kaikki eivät reagoi palveluksen päätyttyä yhtä voimakkaasti. Lähipiiristä löytyy harvoin kuuntelijaa, joka ymmärtäisi tai olisi pidemmän päälle kiinnostunut rauhanturvaajan vaikeista kokemuksista. Siksi vertaistuki rauhanturvaajien välillä olisi tärkeää.
– Pitäisi ehkä olla puolipakollinen yhteenvetotilaisuus. Vuosien päästä esimerkiksi kutsuttaisiin sama rauhanturvaajajoukko yhteiseen illanviettoon, jossa olisi tunnin mittainen virallisempi seminaaritilaisuus ja epävirallisempi vapaamuotoinen tilaisuus. Yhteisöllisyys ja yhteishenki kriisinhallintatehtävissä ovat mielettömiä, joten tämä voisi olla hyvä tapa tukea, toimittaja Tuomas Muraja pohtii.
Tukea kotona ja kaukana -projektin rahoitus loppuu näillä näkymin vuonna 2016. Rahoituksen loppuessa vertaistukea ei pystytä antamaan enää tämän hetkisten puitteiden tavoin. Kysymys kuuluukin; miten rauhanturvaajien kotiutumisen jälkeiselle tukemiselle käy tulevaisuudessa?